Robotti-imuroitu elämäni

Olen syvästi kateellinen parille tuttavalleni, joilla on hienot, toimivat robotti-imurit. Mikä mahtava keksintö: laite, joka lähtee liikkeelle, imuroi roskat lattialta ja palaa sitten telakkaan.

Erityisesti olen kateellinen siitä ominaisuudesta, että on yksi laite, joka poistuu lattialta omalle paikalleen ilman, että minun täytyy siirtää sitä.

Välillä tuntuu, että käytän valehtelematta kolmanneksen vuorokauden tunneista siihen, että kannan tavaroita paikasta toiseen. Pyykkejä, astioita, likapyykkejä, roskapusseja, kenkiä ja totta kai leluja.

Olin aikanaan ihmeissäni kun kaverini tuskaili lelujen siivoamisen rasittavuutta. Ei kai tuossa nyt ole mitään vaikeaa – sen kuin hankkiin lelukorin ja mättää levällään olevat lelut sinne?

Olin oikeassa ja väärässä. Kyllä, lelujen kerääminen lelukoppaan ja – laatikoihin on helppo homma. Sen sijaan en ollut ihan varautunut siihen, kuinka paljon tavaraa lattialla tätä nykyä ylipäätään on ja mitä kaikkea kasasta löytyy.

Kun tenava esimerkiksi nukahtaa päiväunille ja minä alan tyhjentää olohuoneen lattiaa, sieltä löytyvät keskimäärin seuraavat tavarat.

- Noin 36 kappaletta erilaisia leluja

- 18 kirjaa, suurin osa näistä Lonely Planet-matkaoppaita, jotka sijaitsevat kirjahyllyssä alahyllyllä

- 14 tupperware-rasian kantta

- kasa kosteuspyyhkeitä

- pariton määrä miehen sukkia

- kolme leivän kantapalaa

- yksi levitetty wc-rulla

- 2 lusikkaa

- yksi hajalle revitty urheilulehti

- moppi

Näiden siivoamisessa pienin projekti on lelujen nakkelu laatikoihin ja kirjojen nostelu hyllyyn. Muiden tavaroiden roudaaminen paikalleen vie enemmän aikaa ja hermoja. Ja teen saman uudestaan illalla kun kersa on herännyt päiväunilta ja iskenyt uudelleen täystuhona huoneistoon.

Miten tämä on mahdollista, miksi en pysty pitämään järjestystä päivän mittaan yllä? Kerron teille salaisuuden. Minulta loppuu joskus virta. Ipanaattori2014:lta se ei lopu koskaan.

Ja se on se ratkaiseva hetki, jolloin sotku viimeistään iskee. Se hetki, jolloin näen lapsen kädessä kosteuspyyhepaketin ja päätän zeniläisesti antaa kakaran mättää lattialle kolmekymmentä wet wipesia, jos sillä aikaa saan tyhjennettyä tiskikoneen. Tai kun kahvi on kupissa, näen muksun avaavan silmät loistaen keittiön alalaatikon ja löytävän jälleen kerran sinne säilytetyt muoviastiat ja päätän, että ihan sama, kunhan saan juoda kahvini kuumana. (Alalaatikossa ei muuten enää säilytetä särkyviä astioita. Siperia opettaa, tällä kierroksella yksi särkynyt kristallikulho.)

Kysymys, voisiko robotti-imurin tekniikkaa siis levittää vähän muuallekin? Voisiko esimerkiksi kaikissa leluissa olla siru, joka ohjaisi ne takaisin omiin laatikkoihinsa, kun ne ovat olleet tietyn ajan paikallaan? Näin joka kerran kun kersa kääntäisi selkänsä, lelut ikään kuin hiipisivät takaisin omille paikoilleen. Samoin voisi telakka-systeemin kehittää astioihin, lehtiin, kirjoihin ja siivousvälineisiin. (Ja voisiko joku selvittää, for crying out loud, mikä on se fetissi joka vetää yksivuotiasta siivousvälineiden kimppuun? En ole ikinä nähnyt lapseni silmissä sellaista riemua kuin päivänä, jolloin tyyppi oppi kiskomaan imurin johdon esiin ja nappulaa painamalla kelaamaan johdon takaisin.)

Jään odottamaan yhteydenottoa Electroluxilta. Jos robotti-imuri kerran on jo kehitetty, kai itsestään paikalle kävelevät tavarat ovat vain se looginen seuraava vaihe. Saa sitten se robotti-imurikin tehdä työnsä rauhassa.

Rahastakaa vatsatautini, olkaa kilttejä

Rykäisimme toissa viikolla joka perheen toiveuusinnan, laattataudin. Oli avartava kokemus. Mies ja Ipanaattori2014 pääsivät vähän vähemmällä, minä suoritin täyden 20 tunnin detox-sarjan. En suosittele.

Siinä vaiheessa kun makaa lahnana sängyssä ja kuulee puolikuntoisen miehen katsovan olohuoneessa Late Lammasta yksivuotiaan kanssa (juu, tiedän, siinä on kolmen vuoden ikäraja, huonot vanhemmat!), huomaa miettivänsä, miten paljon oikeasti olisi valmis maksamaan seuraavista palveluista. 

1) Vanhempainhotelli

Se epäpalkitsevin tilanne perheen sairastuessa on hetki, jolloin toinen vanhemmista on sairas, toinen terve ja lapsi on terve. Sairaan vanhemman on hankala saada levättyä kun mukula ei ymmärrä tämän olevan sairas, terve vanhempi ei jaksaisi leikkiä sisar hento valkoista ja sairas vanhempi kokee, että häntä ei ymmärretä. Perhekriisin ainekset ovat kasassa.

Voisiko joku kehittää hotellin, jonne sairas vanhempi voisi mennä sairastamaan ja jättää terveen vanhemman kotiin pyörittämään arkea? Tavallinen hotellihuone riittäisi, sillä erotuksella, että lattiat olisivat klinkkeriä ja lattialämmitys pelaisi, ylimääräisiä ämpäreitä olisi tarjolla ja vessasta löytyisi kaksi pyttyä, toinen perinteinen ja sen lähelle toinen, laakeampi kapistus, joka olisi ns. kumartumisetäisyydellä ensimmäisestä. 

Lisämaksusta olisi saatavilla room service, jonka listoilla olisi Osmosal-liuosta, Hart Sportia ja mustikkakeittoa. Sanomattakin lienee selvää, että huone siivottaisiin jälkikäteen jonkun toisen toimesta lattiasta kattoon. Vanhempainhotellista poistuttaisiin vasta kun vanhempi on kykenevä tekemään lapsen kanssa muutakin kuin katsomaan piirrettyjä.

2) Jälkipyykkisiivoajat

Kun perhe ensimmäisen kerran sairasputken jälkeen pääsee ovesta ulos, kuinka mahtavaa olisi päästää sisälle siivoojien armeija, joka suorittaisi perus viikkosiivouksen ja sen lisäksi hard core-osion: pesisi vessat ja kylppärit saumauslaasteja myöten jynssäämällä, puhdistaisi petauspatjat, pyykkäisi lakana- ja pyyhepyykin, desinfioisi kaikki mahdolliset ja mahdottomat pinnat ja veisi lähtiessään roskat ulos. Lisämaksusta tämä sakki veisi mukanaan tyynyt, peitot ja päiväpeitteet ja palauttaisi ne vuorokauden sisään pestyinä, kuivattuina ja möyhittyinä. Voin kertoa, että maksaisin tästä palvelusta lähes mitä tahansa.

3) Tiputuspalvelu

Olen kaksi kertaa ollut vatsataudin takia niin huonossa kunnossa, että minut on laitettu sairaalaan tiputukseen. Kokemus on ollut sitä mallia euforinen, että olin valmis muodostamaan rakkaussuhteen tippatelineen kanssa saman tien. Kun on ollut päivätolkulla aivan kanttuvei, oli aivan uskomaton tunne, kun parin tunnin nestetipassa olon jälkeen äkkiä värit kirkastuivat ja olo normalisoitui kuin taikaiskusta.

Talven noro-virusten yms. keskellä puolikuntoisina haahuilevia aikuisia on aika paljon. Onko esimerkiksi työnantajan järkevää maksaa siitä, että laattiksen jäljiltä voipuneet työntekijät tulevat duuniin makaamaan pöydille? Eikö esimerkiksi Diacor tai Terveystalo voisi ruveta myymään tiputuspalvelua? Työntekijä aamuksi terveysasemalle ja tiputukseen, jonka aikana voisi hörpätä aamukahvit, lueskella työmeilit tai jatkaa vielä pienen hetken unia. Kun nesteet on saatu kohdilleen, on aika palata töihin uutena ihmisenä. Jos olisin työnantaja, maksaisin tämän mielelläni. Jos olisin työntekijä, menisin mielelläni töihin työnantajalle, jossa olisi ns. Nestetippaetu. Kaikki voittaisivat.

4) Leikittäjäryhmä

Kun varsinaisesta vatsatautihelvetistä on selvitty, perheissä alkaa sensorisen deprivaation koe, joka on omalla tavallaan vielä enemmän ahterista (pun intended) kuin itse tauti. Periaatteessa olo on jo ok, lapsella riittää energiaa ja olisi mukava palata normaaliin elämään, mutta vielä viikkoon ei voi kyläillä kenenkään luona eikä kutsua ketään kylään, koska tartuntariski. Olo on kuin spitaalisella ja illat ovat tooooooodella pitkiä.

Paljonko pitäisi maksaa tyypeille, jotka tulisivat kotiin tai leikkipuistoon viihdyttämään juuri laattiksesta toipunutta lasta? Minulle olisi aivan ok, että tämä porukka käyttäisi hengityssuojaimia ja steriilejä kumihanskoja, olisi pukeutunut sairaalakaapuihin, jotka poltettaisiin jälkikäteen ja suihkuttaisivat kodissani niin paljon käsidesiä, että huone räjähtäisi, jos siellä sytyttäisi tulitikun. Kun vain joku ulkopuolinen tulisi tuon kuolemanviikon aikana pariksi illaksi apuun, maksaisin tästäkin vallan hyvän summan.

5) Vatsatautivakuutus

Ja kun kaikki tämä on saatu kohdilleen, haloo, vakuutusyhtiöt? Anyone? Laattatautiin voisi innovatiivinen yritys helposti myydä sairauskuluvakuutuksen lisätuotteen, vatsatautivakuutuksen, joka olisi sikakallis ja joka kohtalaisen omavastuun jälkeen esim. korvaisi kohdat 1, 2 ja 4. Tässä olisi rapean lisämyynnin paikka, sillä jokainen perhe, joka vetää laattataudin kertaalleen läpi, olisi toipumistokkurassa varmasti valmis investoimaan uuteen vakuutukseen, jos sen avulla voisi uskoa tämän taudin olevan jatkossa helpompi sietää.

Ja nyt aion asettua mukavasti sohvalle ja odottaa, kuinka jostakin vakuutusyhtiöstä soitetaan ja tarjotaan minulle markkinointipäällikön paikkaa kiitoksena vuoden parhaasta liikeideasta.

Sinä jäit hoitovapaalle ja me tiedämme miksi

Kun kirjoitin Ryppyjä Raskaudessa-blogia, sain pientä esimakua siitä, että vanhemmuus on kommenttivapaata vyöhykettä. Samoilla nallekarkeilla mennään myös hoitovapaan suhteen: jollain kummallisella tavalla ratkaisuni jäädä hoitovapaalle on jotakin sellaista, johon jokaisella maailman ihmisellä saa ja pitää olla mielipide. 

Ja nämä mielipiteethän kerrotaan toki ääneen sangen avomielisesti. Näiden perusteellla minä kuulun jompaan kumpaan seuraavista ryhmistä.

1) Sinä uskot olevasi superäiti

2) Sinun mielestäsi kunnallinen päivähoito on huono asia

Well.

Ei, en usko olevani superäiti. Ne naiset, jotka päättävät olla kotona kolmeen vuoteen saakka siksi, että uskovat aina ja joka tilanteessa voivansa tarjota lapselleen parhaan mahdollisen kasvatuksen, ovat jotain muuta lajia kuin meikäläinen - mikäli heidänlaisiaan onkaan. Oma lapsukaiseni on sosiaalinen vauhtipallo, joka varmasti sopeutuisi jo nyt päivähoitoon, jos sen ratkaisun olisimme tehneet.

Kunnallinen päivähoito on mielestäni suomalaisen yhteiskunnan ehdoton tukiranka ja subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen kohdistuvat leikkaukset ovat mielestäni nykyisen hallituksen linjauksissa se kaikkein suurin virhe, josta maksetaan vielä kalliisti. Kaikki kontaktit, mitä minulla on ollut päivähoitoon, vahvistavat käsitystä siitä, että päivähoito tarjoaa laadukasta varhaiskasvatusta.

No, miksi sitten ehdoin tahdoin jään kotiin pesemään peppua sen sijaan, että olisin oman alani töissä?

Siksi, että eiköhän tässä vielä ehditä. Töihin ehtii. Päivähoitoon ehtii. Meillä on perheenä vielä monta vuotta aikaa elää niitä ruuhkavuosia, jolloin lapsi on päivähoidossa ja minä ja mies olemme töissä.

Lapseni tuskin kärsii siitä, että on kolmeen vuoteen asti kotona. Minä taas olen valmis ottamaan sen riskin, että tipahdan yhteiskunnan kelkasta täydellisesti poissaoloni aikana. Varmasti (työ)maailma on aika erilainen kun palaan hoitovapaalta, mutta siinä vaiheessa minulla on sitten jo leikki-ikäinen lapsi ja isoksi kasvanut motivaatio. En tällä tiedolla aio jäädä toista kertaa äitiysvapaalle (varaan tässä toki oikeuden mielenmuutokseen, toim. huom.), joten parempi ottaa tästä vapaasta kaikki irti. Ja jos hoitovapaalla alkaa ahdistaa ja haluan palata jo aiemmin töihin, uskon sen olevan järjestelykysymys.

Ja sitten se kaikkein lapsellisin, yksinkertaisin ja itsekkäin syy hoitovapaalle jäämiseen: haluan saada mukulani pikkulapsiajasta myös niitä hyviä puolia irti.

Ainakin meidän tirppanamme kohdalla päivän parhaat hetket ovat nimittäin pääsääntöisesti ohi klo 16.30. Muksu on iltavirkku ja parhaimmillaan aamulla ja aamupäivällä. Silloin myös, ylläri pylläri, on päivänvaloa. Töissä käydessäni tulin kotiin viettämään pitkän ja pimeän illan muksun kanssa, jolla oli jo pitkä päivä takanaan. Kun lapsen kanssa on koko päivän, voi illalla olla aika kypsää kauraa, mutta siinä päivän mittaan tulee silti enemmän myös niitä hyviä hetkiä.

Ja ei, en väitä, että kaikki kokisivat näin eivätkä kaikki ratkaisut ole joka perheessä edes mahdollisia. Mutta tällä hetkellä tämä toimii meillä.

Pohjimmiltaan minä siis vain haluan olla lapseni kanssa silloin, kun hän on pirteä ja hyvällä tuulella. Olkaa hyvä ja ampukaa minut.

Töihin lepäämään my ass

Jos otetaan tosissaan se, miten vauva- ja pikkulapsiperheille puhutaan, voisi päätellä, että suomalaiset työpaikat ovat hyvin lepääviä paikkoja.

”Sä pääsitkin sitten töihin lepäämään”, kommentoitiin miehelle muutama viikko vauvan syntymän jälkeen, kun hän palasi pariksi viikoksi hommiin. ”Sä tulet selvästi töihin lepäämään”, uusi, sittemmin entiseksi muuttunut pomoni kommentoi minulle kun kävin tapaamassa häntä puolisen vuotta ennen äitiyslomalta paluutani.

Anteeksi, mutta missä ihmiset ovat oikein töissä?

Itse palasin töihin kun lapsi oli vuoden ja kahden viikon ikäinen. Mies jäi kotiin. Seuraavan viisi kuukautta treenasin työn ja perheen yhdistämistä, sitten suoritimme kapulanvaihdon – minä jäin kotiin ja mies palasi töihin.

Ja kyllä ainakin oma kokemukseni oli, että töissäkäynti tarkoitti kahta perättäistä työpäivää. Ensimmäinen työpäivä töissä, toinen kotona. Erotuksena oli se, että ensimmäisen työpäivän aikana sai lämmintä kahvia.

Töihin meneminen voi olla vastapainoa. Se voi olla vähemmän fyysistä, se voi olla aidosti virkistävää ja se voi tuoda elämään kaivattua sisältöä soseilla sotkemisen, loputtoman siivoamisen ja taaperon palikkatornien keskelle. Ja kyllä, moni vanhempi jaksaa lapsen kanssa paremmin kun on päivän töissä.

Mutta lepoa? Öh.

Jos töissä oleminen on lepoa, sehän tarkoittaisi, että jokainen lapseton ihminen on käytännössä aina virkeimmillään. Eli kaikki ne pitkää päivää tekevät, työssä uupuvat ihmiset käyvät oikeasti töissä vain lepäilläkseen.

Vai onko työ kuormittavaa aiemmin, mutta kun olet saanut lapsen, aivosi äkkiä kokevat jonkin salaperäisen niksahduksen ja töissä käyminen onkin yhtä luksusta ja lepoa? Ja jos näin on, missä se niksahdus oikein viipyy?

Ehkä tässä nyt itse vedän kierrokset vain väärän termin käytössä. Allekirjoitan täysin, että moni vanhempi jaksaa lapsen kanssa paremmin oltuaan töissä päivän. Monipuolisuus virkistää ja aikuiskontaktit ovat tärkeitä.

Mutta jos jossain on työpaikka, jonne meneminen on täyttä lepoa, vinkatkaa ihmeessä. Laitan avoimen hakemuksen vetämään saman tien.