Kun
kirjoitin Ryppyjä Raskaudessa-blogia, sain pientä esimakua siitä, että
vanhemmuus on kommenttivapaata vyöhykettä. Samoilla nallekarkeilla mennään myös
hoitovapaan suhteen: jollain kummallisella tavalla ratkaisuni jäädä
hoitovapaalle on jotakin sellaista, johon jokaisella maailman ihmisellä saa ja
pitää olla mielipide.
Ja nämä mielipiteethän kerrotaan toki ääneen sangen
avomielisesti. Näiden perusteellla minä kuulun jompaan kumpaan seuraavista
ryhmistä.
1)
Sinä uskot olevasi superäiti
2)
Sinun mielestäsi kunnallinen päivähoito on huono asia
Well.
Ei,
en usko olevani superäiti. Ne naiset, jotka päättävät olla kotona kolmeen
vuoteen saakka siksi, että uskovat aina ja joka tilanteessa voivansa tarjota
lapselleen parhaan mahdollisen kasvatuksen, ovat jotain muuta lajia kuin
meikäläinen - mikäli heidänlaisiaan onkaan. Oma lapsukaiseni on sosiaalinen vauhtipallo,
joka varmasti sopeutuisi jo nyt päivähoitoon, jos sen ratkaisun olisimme
tehneet.
Kunnallinen
päivähoito on mielestäni suomalaisen yhteiskunnan ehdoton tukiranka ja
subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen kohdistuvat leikkaukset ovat mielestäni
nykyisen hallituksen linjauksissa se kaikkein suurin virhe, josta maksetaan
vielä kalliisti. Kaikki kontaktit, mitä minulla on ollut päivähoitoon,
vahvistavat käsitystä siitä, että päivähoito tarjoaa laadukasta
varhaiskasvatusta.
No,
miksi sitten ehdoin tahdoin jään kotiin pesemään peppua sen sijaan, että olisin
oman alani töissä?
Siksi,
että eiköhän tässä vielä ehditä. Töihin ehtii. Päivähoitoon ehtii. Meillä on
perheenä vielä monta vuotta aikaa elää niitä ruuhkavuosia, jolloin lapsi on
päivähoidossa ja minä ja mies olemme töissä.
Lapseni
tuskin kärsii siitä, että on kolmeen vuoteen asti kotona. Minä taas olen valmis
ottamaan sen riskin, että tipahdan yhteiskunnan kelkasta täydellisesti
poissaoloni aikana. Varmasti (työ)maailma on aika erilainen kun palaan hoitovapaalta,
mutta siinä vaiheessa minulla on sitten jo leikki-ikäinen lapsi ja isoksi
kasvanut motivaatio. En tällä tiedolla aio jäädä toista kertaa äitiysvapaalle
(varaan tässä toki oikeuden mielenmuutokseen, toim. huom.), joten parempi ottaa
tästä vapaasta kaikki irti. Ja jos hoitovapaalla alkaa ahdistaa ja haluan
palata jo aiemmin töihin, uskon sen olevan järjestelykysymys.
Ja
sitten se kaikkein lapsellisin, yksinkertaisin ja itsekkäin syy hoitovapaalle
jäämiseen: haluan saada mukulani pikkulapsiajasta myös niitä hyviä puolia irti.
Ainakin
meidän tirppanamme kohdalla päivän parhaat hetket ovat nimittäin
pääsääntöisesti ohi klo 16.30. Muksu on iltavirkku ja parhaimmillaan aamulla ja
aamupäivällä. Silloin myös, ylläri pylläri, on päivänvaloa. Töissä käydessäni
tulin kotiin viettämään pitkän ja pimeän illan muksun kanssa, jolla oli jo
pitkä päivä takanaan. Kun lapsen kanssa on koko päivän, voi illalla olla aika
kypsää kauraa, mutta siinä päivän mittaan tulee silti enemmän myös niitä hyviä
hetkiä.
Ja
ei, en väitä, että kaikki kokisivat näin eivätkä kaikki ratkaisut ole joka
perheessä edes mahdollisia. Mutta tällä hetkellä tämä toimii meillä.
Pohjimmiltaan
minä siis vain haluan olla lapseni kanssa silloin, kun hän on pirteä ja hyvällä
tuulella. Olkaa hyvä ja ampukaa minut.
