lauantai 24. elokuuta 2019

Rajat lapselle ja syvä huokaus


Käsi pystyyn: onko joku saanut kritiikkiä vanhemmuudessa jossakin muussa asiassa kuin siinä, että lapsella ei ole ”tarpeeksi tiukkoja rajoja”?

Jos on, kuulen mielelläni.



Minä uskon rajojen laittamiseen lapselle ihan siinä missä muutkin. Mutta olen hirvittävän kyllästynyt siihen, että mistään muusta ei kasvatuskeskustelussa puhuta.

On samantekevää, osaatko kasvattajana tukea lapsesi itsetuntoa, oletko läsnä, tehdäänkö lapsen kanssa kivoja juttuja, onko hänellä hyvä perusturva ja hyvä itsetunto. Mikään siitä ei ulkopuolisen silmiin merkitse paskaakaan.

Ei, se mikä on tärkeintä, on RAJAT. Ja hyvän rajojen laittajanhan näkee luonnollisesti siinä, että lapsesi tottelee kuin koira jokaikistä inaustasi. Joka tilanteessa. Erityisesti julkisilla paikoilla.

Jos hän ei tottele, kyse ei ole siitä, että hän olisi vahvatahtoinen, hänellä olisi huono hetki, väsymys, kiukku tai jotakin muuta. Ei, kyse on siitä, että rajat puuttuvat.

Ja jos rajoja ei muuten ole, on perinteisessä kasvatuskäsityksessä täysin hyväksyttävää lyödä.

Me olemme käytännössä ensimmäinen sukupolvi, jolle kaikki fyysisen rankaisemisen muodot, luunapeista lähtien, alkavat olla ehdoton ei.

Samalla me olemme se sukupolvi, joka edelleen mittaamme onnistumista vanhempana sillä, tottelevatko lapsemme jokaisessa tilanteessa ja asiassa saman tien.

Ja kyllä, rajoja tarvitaan. Mutta voisiko tämä painopiste keskustelussa vähitellen siirtyä jonnekin muualle?



Voitaisiinko hyvää vanhemmuutta mitata vaihteeksi jollain muullakin asialla kuin rajoilla tai niiden puutteella? Voitaisiinko ihan oikeasti alkaa puhua siitä, miten kiinnitetään huomio siihen hyvään lapsessa ja kasvatetaan itseensä uskovia, toisia kannustavia, kaveritaitoja harjoittelevia mukuloita? Vaikka nämä lapset sitten olisivat niitä, jotka kyseenalaistavat rajoja.

Mutta tiedän, että tämä kaikki on utopiaa. Koska joka kerran, kun luulen, että asiassa mennään jollain lailla eteenpäin, esiin sukeltaa joku naapurin mummo, jonka mielestä pihalla kuuluu leikkiä hiljaa tai Hanna Sumari, jonka mielestä on karmeaa, jos lapsi osoittaa ravintolassa mieltään.

Eli eletään sitten vain niin kuin ennenkin, puhutaan rajojen asettamisesta absoluuttisesti vanhemmuuden tärkeimpänä ellei ainoana tehtävänä, kasvatetaan uusi sukupolvi uskomaan, että käskyjen totteleminen on ainoa, mitä heidän pitää maailmassa osata ja ihmetellään, miksi masennus on Suomessa kansansairaus. 

Onpahan sitten kaikilla ollut riittävästi rajoja.

tiistai 6. elokuuta 2019

Minkä ikäisenä lapsi kannattaa laittaa päivähoitoon?


Tällä viikolla alkoivat taas työt ja päiväkoti. Oma olo on sellainen, kuin joku olisi tunkenut aivoni täyteen toffeeta. Työpaikan hississä etsin puhelimen esiin tarkoituksena klikata työpaikan tuntikirjausjärjestelmään. Sen sijaan huomasin laittavani päälle NetFlixin. Perus.



Aamu päiväkodin eteisessä sujui hyvin, vaikka lapsella vaihtui jälleen sekä ryhmä että aikuiset. Silti kurkkua vähän kuristi. Ja kuristi vielä enemmän, kun tajusin, että nyt alkaa viimeinen vuosi meidän päiväkotiarkeamme.

Ipanaattori oli kotihoidossa kolmivuotiaaksi. Olin itse kotona ensimmäisen vuoden, sitten mies piti hoitovapaata viitisen kuukautta ja sen jälkeen palasin itse vielä kotiin puoleksitoista vuodeksi.

Ja vastatakseni otsikon kysymykseen, ei mitään käryä. Vanha klisee siitä, että perheet ja lapset ovat erilaisia, pitää tässä paikkansa paremmin kuin hyvin. Mielipiteen voi sanoa tasan sen oman lapsen kohdalta. Joten tässä tulee.

Jos olisin halunnut viedä lapsen päiväkotiin silloin, kun hän oli kaikkein sopeutuvaisimmillaan, Ipanaattori olisi kannattanut raijata hoitoon jo vuoden ikäisenä.

Jos olisin halunnut viedä lapsen päiväkotiin silloin, kun hän oikeasti alkoi hyötyä siitä, olisi hyvin voinut odottaa neljään vuoteen saakka.

Suurin katastrofi, mitä olisin voinut perhearkeen rakentaa olisi ollut lapsen vieminen hoitoon kaksivuotiaana.



Aika moni kauhisteli pitkää kotonaoloani. Erityisesti näkemyksiä herätti se, että pysyin kotona vielä kaksivuotiaan kanssa emmekä edes käyneet kerhoissa tai erityisissä harrasturyhmissä.

Syy, miksi niihin olisi pitänyt mennä olivat perinteiset. ”Sen pitäisi leikkiä muiden lasten kanssa.” (Tapasimme muita lapsia vähintään viitenä päivänä viikossa, usein vietimme koko päivänkin naapuruston muksujen kanssa.) ”Kerhoissa tehdään sellaisia juttuja, mitä ei niin kotona tule tehtyä, askartelua ja sellaista.” (Meidän lapsemme oli sellainen sählä, että jokainen joka olisi ollut valmis antamaan hänelle sakset, on joko täyshullu tai todella paljon minua rohkeampi.)

Silti ympäristön paine vaikutti sen verran, että kolmevuotiaan oli mielestäni jo jotenkin välttämätöntä lähteä hoitoon. Meillä se ei edes ollut valinta, koska palasin töihin.



Ensimmäinen päiväkotivuosi oli melkoista oman elämänsä perässä juoksemista ja jouluun mennessä voimat olivat loppu. Joskus kevätpuolella alkoi helpottaa.

Ja sitten se täytti neljä ja päiväkoti näytti kyntensä. Äkkiä mukulalla oli päiväkodissa ihan omat jutut ja leikit. Huutosirkukset vähenivät ja kotona kerrottiin asioista, joita päiväkodissa oli tehty ja opittu. Varhaiskasvatus vyöryi niin sanotusti ovista ja ikkunoista.

Ryhmässä toimimisen taitoja on hyvä oppia ennen kouluikää ja minulla on pelkkää hyvää sanottavaa omasta päiväkodistamme. Mutta kyllä meillä se tilanne, jossa lapsi alkoi oikeasti jotenkin hyötyä laadukkaasta varhaiskasvatuksesta, sijoittui neljään vuoteen.

Siksi aina välillä huokaisen raskaasti, kun kahta ikävuotta pidetään rajapyykkinä, jolloin muksu on hoitoon vietävä. Meillä siihen kohtaan sijoittuivat pahimmat uhmat, joiden aikana helvetti repesi puolen tunnin välein. Ja minä halusin mieluummin olla lapsen kanssa silloin, kun tätä vaihetta tasapainoiltiin. En nimittäin usko, että päiväkoti olisi meillä sitä tilannetta helpottanut.

Yksivuotiaana se olisi sopeutunut nopeimmin, kolmevuotiaana se oli jo riittävän iso tajutakseen jostain jotain. Nelivuotiaana päiväkoti näytti parhaan puolensa. Näin meni meillä.

Viskarivuosi alkoi tänään. Puoli vuosikymmentä jo kahlattu mutsin hommissa ja päiväkotiurakin on vuotta vaille taputeltu. 

Kun vielä saisin toffeen pois omista aivoistani, niin ehkä se arki tästä taas lähtee.