perjantai 8. kesäkuuta 2018

Pyhä lehmä nimeltä päiväkoti


Päiväkoti, jossa lapseni on hoidossa, on ihana paikka. Hoitajat ovat huippuja, ryhmät tekevät paljon mielekkäitä juttuja ja lapsemme on oppinut paljon uutta.

Sitten on niitä päiväkodin huonoja puolia. Paitsi että niitä ei saisi olla, jos en halua leimautua.

Päiväkotia ei nimittäin saisi kritisoida. Mistään. Koskaan. Tai saisi, mutta silloin se tarkoittaa, että olet sitä porukkaa, jonka mielestä päiväkodissa ei ole mitään hyvää. Ja sitä sakkiahan myös riittää: käynti mammapalstalla riittää vakuuttamaan jokaisen lukutaitoisen siitä, että päiväkodit ovat saatanasta.

Jotenkin tämä keskustelu on mielestäni todella hämmentävää. Olet joko ”pro päiväkoti”, jolloin näet koko laitoksen täydellisesti ruusunpunaisten silmälasien läpi. Tai sitten olet ahdasmielinen ”päiväkodin vastustaja”, joka et näe koko instituutiossa mitään hyvää.

Päiväkodissa, kuten ihan joka ikisessä muussakin asiassa maailmassa, on hyvät ja huonot puolensa. Samalla kun oma päiväkotimme on mielestäni maailman ihanin paikka, ei se elämä sielläkään ole aina kukkaista ja marjaista. Ryhmät ovat isoja, käsiä vähänlaisesti. Jokaiseen tilanteeseen ei ehditä puuttumaan. Ja niillä maailman parhaimmilla ja ammattimaisimmilla hoitajilla on heilläkin niitä päiviä, jolloin näkee, että tänään vähän homma korpeaa. Enkä moiti.

Mutta pro päiväkoti-porukan mielestä jotensakin kaikki näistä asioista ovat sellaisia, joita ei saisi mainita, koska ”Kaikki tekevät parhaansa” ja ”Me ollaan niin onnekkaita” ja ”Meidän lapsi on oppinut päiväkodissa niin paljon kaikkea uutta”.

Erityisesti viimemainittu argumentti menee välillä jopa huvittavuuden puolelle. Se on nimittäin jännä homma, että sen jälkeen, kun lapsi aloittaa päiväkodissa, kaikki hyvät piirteet hänessä ja kaikki uudet taidot menevät kategoriaan nimeltä ”On se päiväkoti vaan tehnyt niin hyvää!”.

En missään nimessä vähättele niitä taitoja, joita päiväkodissa opitaan. Ammattilaisten kädenjälki näkyy siinä, miten paljon uusia taitoja, tietoja, lauluja ja leikkejä on tullut repertuaariin ja erityisesti siinä, miten lapsemme on oppinut sosiaalisia taitoja.

Mutta silti välillä naurattaa, kun nykyään jokainen oikeaan kohtaan sanottu kiitos tai anteeksi nähdään päiväkodin upean kasvatustyön tuloksena. Sen sijaan jos lapsi tekee jotain typerää tai käyttäytyy huonosti, se on kyllä edelleen minun syyni.

Hämmentävää on välillä myös uutisointi. Viimeksi viime viikolla valtakunnan päämedia uutisoi, että päiväkodissa pienestä asti olleet lapset pärjäävät elämässä paremmin.

Meillä on oikeasti todella laadukas varhaiskasvatus. Mutta toinen puoli asiasta on se, tilastojen mukaan useimmiten kouluikään saakka kotihoidossa olevat lapset tulevat perheistä, joissa toimeentulo on tiukemmassa. Ja näihin perheisiin kasaantuu myös niitä asioita, joiden ansiosta lapsen menestys opiskelu- ja työelämässä voi olla kivikkoisempaa.

En sano, etteivätkö lapset hyötyisi päiväkodista – päinvastoin, nimenomaan sosiaalisesti heikommassa asemassa olevat lapset hyötyvät siitä eniten. Sanon vain, että kuvio on hieman monimutkaisempi kuin se, että päiväkodissa olleet lapset pärjäävät hienosti, koska päiväkoti.

Rakastan päiväkotiamme. Otan iloisena vastaan kaiken sen vetoavun, mitä sieltä saan kasvatustyössä, ja toivoisin, että jokainen lapsi saisi olla yhtä hyvässä paikassa.

Mutta ei päiväkodista tarvitse sentään pyhää lehmää tehdä. Negatiivisiakin asioita pitäisi saada sanoa ääneen ilman, että leimautuu koko instituution vastustajaksi. Se olisi ihan kaikkien etu: lasten, vanhempien ja maailman ihanimpien päiväkodin työntekijöiden.

Jos nimittäin aina tyydytään hehkuttamaan sitä, miten ihanaa päiväkodissa töissä oleminen on, niin samalla helposti vahvistetaan myös sitä, että lastentarhanopettajien leikkirahanakin tunnetut palkat olisivat jotenkin ok. Koska siellä päiväkodissahan on niin ihanaa, ettei siitä kenellekään mitään tarvitse maksaa.

Eikä siellä päiväkodissa ole ihan niin ihanaa, että siellä kenenkään pitäisi leikkirahan voimin töitä tehdä.