Pari
tuttuani on palannut lähiaikoina hoitovapaalta töihin. Molemmille töihin pääsy
oli helpotus. Ja molemmat käyttivät samaa selitystä sille, miksi töihin oli
mukava palata:
”Kun
minä en ole mitään kotiäitityyppiä.”
Tätä
ei keskustelussa varmaan näin tarkoitettu, mutta itselle tuli vähän sellainen
olo kuin joku olisi lyönyt palleaan. Siis hetkinen, kun en itse ole palaamassa vielä töihin, minäkö sitten olen
kotiäitityyppiä? Kuulostaa pahalta.
Realistisesti,
omistan varmaan kotiäitimäisiä piirteitä. Jaksan intoilla lastenvaunuista. Tykkään leipoa sämpylöitä. Kodissani on enemmän
tupperware-rasioita kuin pienessä afrikkalaisesssa valtiossa.
Mutta
kotiäitityyppiä? Mikä helvetti se sellainen edes on ja miten sellaiseksi
pääsee?
Koska
kotona oleminen sopii tällä hetkellä minulle, suhtaudun hoitovapaaseen valtion
tukemana mahdollisuutena pitää breikki työelämästä. Mutta olen vähän ihmeissäni
siitä, että jos työikäisenä teen kolme vuotta jotakin muuta kuin palkkatöitä,
olen jotakin tyyppiä.
Vastavuoroisesti,
jos olisin opiskeluaikana tehnyt kolme vuotta opintojen ohessa töitä Siwan
kassalla, tarkoittaisiko se, että olisin siwankassatyyppiä? Kun kerran
opiskelin seitsemän vuotta, tarkoittiko se, että olin opiskelijatyyppiä?
Sori
kaverit, se ei toimi näin. Ei voi olla niin, että päätös olla pari hassua
vuotta kotona lapsen kanssa määrittelee minut loppuelämäkseni joksikin tyypiksi.
En
aio ryömiä lokeroon vain siksi, että päätin pitää hoitovapaat tappiin. Kun
tarkoitus olisi hoitovapaiden jälkeen olla työelämässä vielä ainakin sellainen
25 vuotta.
Ehkä se riittää siihen, että olen taas työssäkäyvää tyyppiä.
