”Siis se vaikutti niin
tosi mukavalta tyypiltä, meillä synkkasi ihan älyttömän hyvin ja mä mietin sen
koko keskustelun ajan, että kehtaisinko mä pyytää sen puhelinnumeroa. Mutta
sitten mä en vaan kehdannut kun ajattelin, että vaikutan epätoivoiselta. Ja
niin me sitten vaan lähdettiin siitä eri suuntiin. Kehtaisinkohan mä ehdottaa
sille treffejä tai pyytää sen puhelinnumero Facebookissa? Kun mä ihan oikeasti
olen sitä mieltä, että me oltiin niin tosi samalla aaltopituudella!”
Käsi pystyyn, kuinka
moni on ollut tässä tilanteessa?
Minä olen. Leikkipuistossa.
En ole koskaan käyttänyt Tinderiä ja parisuhdekin on pysynyt samana jo 12
vuotta. Mutta kiitos vanhemmuuden, nämä ovat tuttuja juttuja.
Olen tullut siihen
lopputulokseen, että deittailulla ja toisiin vanhempiin tutustumisella on
hämmentävän paljon yhtäläisyyttä keskenään.
Tapaat randomisti
mukavan tyypin, viritätte keskustelun yövalvomisista ja lastenrattaista,
nauratte yhdessä, selvitätte, että asutte samalla asuinalueella ja sitten
molemmat kiemurtelevat, kun miettivät, kehtaisiko toisen yhteystietoja pyytää.
Aina ei kehtaa ja sitten harmittaa, kun miettii, että tuossa käveli
potentiaalinen äitikaveri nyt karkuun. Hyvällä säkällä näette samassa puistossa
ensi viikolla, huonolla säkällä ette enää koskaan.
Sitten on vielä se
nolompi homma, että saatat ehdottaa tapaamista puistossa tai yhteistä
kahvihetkeä, ja saada pakit. ”Kun meillä on ihan tosi paljon noita kerhoja,
missä me käydään, niin me ei oikein ehditä.” Aha. Tapaamista ehdottanut äiti
nuolee haavojaan vähän aikaa kotona, ja päättää, ettei enää ikinä yritä
tutustua uusiin äitikavereihin.
Itselleni on ainakin
täysin hämärän peitossa, mikä on lapsivaiheen tutustumisen etiketti. Milloin on
ok ehdottaa treffejä? Missä vaiheessa voi kysellä henkilökohtaisia?
Tähän tarvittaisiin
selvästi nyt vetoapua. Eli kysymys, kuka perustaisi lapsiperheiden
Tinder-palvelun? Se voisi olla nimeltään vaikka Kinder.
Palveluun voisi laatia
viehättävän profiilin itsestään ja lapsistaan, laittaa tiedot siitä, onko
vailla vain satunnaista äitikahviseuraa vai vakavampaa perheystävyyttä. Lasten
iät ja asuinalue kuuluvat pakollisiin tietoihin, lasten luonteet valinnaisiin.
Jos molemmat käyvät tykkäämässä, on mahdollista päästä puheisiin toisen kanssa.
Sillä ihan oikeasti,
jos deittien etsiminen baaritiskeiltä on jo passé, niin miksi lapsiperheiden
pitäisi edelleen kitkutella muskareissa ja perhekerhoissa elättelemässä
toiveita, että sieltä ehkä löytyisi joku kaveri? Tekniikka kehiin, sanon minä.
Some-osaajat, hop hop,
lyökää tällä rahoiksi. Haluan päästä ensimmäisten testaajien joukkoon.
