”Kolme plus kolme on
kuusi! Onko neljä plus neljä sitten seitsemän?”
Lapsi tuijotti minua
silmät loistaen. Tuijotin takaisin ja mietin, mitä tuohon oikein sanoisi.
Nelivuotias opettelee
parhaillaan numeroita ja myös kirjaimia. Se on mahtavaa. Tuntuu hullulta, että
lapsi on näin pitkällä.
Samalla huomaan
olevani ihan ulalla sen kanssa, miten lasta tuetaan oppimaan uusia juttuja.
Itse muistan lapsuudesta
uusien asioiden opettelusta lähinnä jatkuvan kiukun ja nöyryytyksen. Liittyipä
oppiminen korttipeliin tai kengännauhojen solmimiseen, mikään ei koskaan
sujunut ensimmäisellä kerralla ja vanhemmat sisarukset osasivat ottaa ilon irti
perheen pienimmän epäonnistumisista.
Lapsiahan kuuluu
opettaa sietämään pettymyksiä. Kysymys kuuluukin, tuliko minusta sitten
äärettömän hyvä häviäjä ja pettymysten sietäjä?
Juu ei tullut. Olen
nimenomaan se jukopää, joka ei kestä olla väärässä tai jos on väärässä, ainakin
väittelee kumoon kaikki vastaväittäjät koettaen vakuuttaa, ettei ole väärässä.
Tai sitten tekee väärässä olemisesta niin valtaisan numeron, jotta kaikki
varmasti huomaavat minun myöntävän olleeni väärässä.
(Tarkemmin ajateltuna,
työyhteisöllä taitaa olla minussa kestämistä. Sori siitä.)
Kun oma lapsi nyt
opettelee asioita ja vieressä ei ole sisaruksia ilkkumassa, haluaisin, että hän
voisi opetella asioita enemmän niin sanotusti ilon kautta (yksi termi, jota
vihaan, mutta menköön nyt paremman puutteessa). Koska kyllä, olen niitä
nössöjä, jotka uskovat, että kun lapsi kokee olevansa taitava ja osaava, hän myös
oppii uusia asioita helpommin.
Tietenkään en voi
sanoa kersalle, että hän osaa kaiken ja kaikki laskutoimitukset ovat oikein.
Mutta en myöskään haluaisi nitistää yrityksiä heti alkuunsa ja saada hänet
opetettua siihen, että hän ei vaan osaa, koska on liian pieni.
Mitä sitten sanoin lapselle,
joka kysyi, onko neljä plus neljä yhteensä seitsemän?
Vastasin, että
melkein. Sitten näytin kersalle neljää sormea yhdessä ja neljää toisessa
kädessä ja kysyin, kuinka monta hän näki. Muksu laski ja tuli siihen
lopputulokseen, että kahdeksan. Hymy ylti korvasta korvaan. Laskemista
harjoiteltiin tämän jälkeen vielä monta kertaa.
Lukemisen ja
laskemisen opettelussa meillä ei siis ole asioita, jotka menevät väärin. On
vain vastauksia, jotka ovat vain melkein oikein.
