lauantai 24. elokuuta 2019

Rajat lapselle ja syvä huokaus


Käsi pystyyn: onko joku saanut kritiikkiä vanhemmuudessa jossakin muussa asiassa kuin siinä, että lapsella ei ole ”tarpeeksi tiukkoja rajoja”?

Jos on, kuulen mielelläni.



Minä uskon rajojen laittamiseen lapselle ihan siinä missä muutkin. Mutta olen hirvittävän kyllästynyt siihen, että mistään muusta ei kasvatuskeskustelussa puhuta.

On samantekevää, osaatko kasvattajana tukea lapsesi itsetuntoa, oletko läsnä, tehdäänkö lapsen kanssa kivoja juttuja, onko hänellä hyvä perusturva ja hyvä itsetunto. Mikään siitä ei ulkopuolisen silmiin merkitse paskaakaan.

Ei, se mikä on tärkeintä, on RAJAT. Ja hyvän rajojen laittajanhan näkee luonnollisesti siinä, että lapsesi tottelee kuin koira jokaikistä inaustasi. Joka tilanteessa. Erityisesti julkisilla paikoilla.

Jos hän ei tottele, kyse ei ole siitä, että hän olisi vahvatahtoinen, hänellä olisi huono hetki, väsymys, kiukku tai jotakin muuta. Ei, kyse on siitä, että rajat puuttuvat.

Ja jos rajoja ei muuten ole, on perinteisessä kasvatuskäsityksessä täysin hyväksyttävää lyödä.

Me olemme käytännössä ensimmäinen sukupolvi, jolle kaikki fyysisen rankaisemisen muodot, luunapeista lähtien, alkavat olla ehdoton ei.

Samalla me olemme se sukupolvi, joka edelleen mittaamme onnistumista vanhempana sillä, tottelevatko lapsemme jokaisessa tilanteessa ja asiassa saman tien.

Ja kyllä, rajoja tarvitaan. Mutta voisiko tämä painopiste keskustelussa vähitellen siirtyä jonnekin muualle?



Voitaisiinko hyvää vanhemmuutta mitata vaihteeksi jollain muullakin asialla kuin rajoilla tai niiden puutteella? Voitaisiinko ihan oikeasti alkaa puhua siitä, miten kiinnitetään huomio siihen hyvään lapsessa ja kasvatetaan itseensä uskovia, toisia kannustavia, kaveritaitoja harjoittelevia mukuloita? Vaikka nämä lapset sitten olisivat niitä, jotka kyseenalaistavat rajoja.

Mutta tiedän, että tämä kaikki on utopiaa. Koska joka kerran, kun luulen, että asiassa mennään jollain lailla eteenpäin, esiin sukeltaa joku naapurin mummo, jonka mielestä pihalla kuuluu leikkiä hiljaa tai Hanna Sumari, jonka mielestä on karmeaa, jos lapsi osoittaa ravintolassa mieltään.

Eli eletään sitten vain niin kuin ennenkin, puhutaan rajojen asettamisesta absoluuttisesti vanhemmuuden tärkeimpänä ellei ainoana tehtävänä, kasvatetaan uusi sukupolvi uskomaan, että käskyjen totteleminen on ainoa, mitä heidän pitää maailmassa osata ja ihmetellään, miksi masennus on Suomessa kansansairaus. 

Onpahan sitten kaikilla ollut riittävästi rajoja.