keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Sängynpetausindeksi

Heräsin tällä viikolla huomaamaan merkillisen asian: jo useamman viikon ajan olen sisällyttänyt aamurutiineihin sänkyjen petaamisen.

Jaa että miksi tämä on merkittävää? No, kersan syntymän jälkeen petasin vuoden aikana sängyn vissiin kolme kertaa. Kerran ristiäisiin (kaveri auttoi) ja pari kertaa siivoojan tuloa varten (että siivooja ei käyttäisi siihen aikaa). Muulloin ei vaan kerinnyt.

Se ei ollut pakollista. Siitä ei ollut hyötyä. Se olisi näyttänyt siistimmältä mutta hei, mitä väliä siinä kaaoksessa.

Viimeiset pari vuotta aika on vain kadonnut jonnekin madonreikään. Päivät ovat sujuvasti menneet tunteessa, että on klovni, joka koettaa tasapainotella lautaspinoja käsien ja jalkojen avulla samalla, kun tanssii nuoralla. Pakolliset pyykit, tiskit, ruoanlaitot, rutiinit. Nopeasti, että ehtii edes jotain. Rumba ei lopu. Lyhyet tauot on pakko koomata, jos aikoo jaksaa.

Ja sitten äkkiä se on yli kaksivuotias. Jos se jättää aterian väliin, ei haittaa, aina tulee seuraava ateria. Jos päiväunet jäävät väliiin, se ei ole enää kansallinen hätätila. Se ei syö enää (pelkästään) soseita eli lattia ei enää näytä siltä, että hiomakoneelle olisi käyttöä. Sen voi työntää lapsenvahdin käsiin ihan rauhallisin mielin ja lähteä itse kirjastoon leikkimään, että omistan yhä aivot.

Äkkiä kotona sängyt on pedattu. Keittiössä on itse tehtyjä sämpylöitä. Vien vastaleivottua kakkua tuliaisiksi kylään ja muistan elvistellä sillä.

Totta kai kotona on edelleen pölyä enemmän kuin pienessä afrikkalaisessa kylässä ja vessojen peseminen suoritetaan ehkä kolmen kuukauden välein – ei nyt sentään ruveta liioittelemaan tässä elämänhallinnassa. Mutta lumivyöryn alle jäämisen tunne on poissa.

Alan ymmärtää sen ovelan logiikan, miksi hoitovapaata on mahdollista pitää kolmeen vuoteen saakka. Kun kersa on kaksi ja puoli, alkaa helpottaa. Heikkomuistisimmat ajattelevat, että ai, ei se ollutkaan niin paha setti, tehdään toinen. (Ei tehdä.)

En ole niin naiivi, että luulisin kaiken olevan tästä eteenpäin helppoa heinää. Tulee vaiheita, osavaiheita ja romahduksia. Uusia uhmakausia ja hetkiä, jolloin harkitsen avantouintiretkeä Suomenlinnaan.

Mutta myös niitä hetkiä, jolloin petaan sängyn. Enkä pidä sitä enää ihmeenä.