Vuosi on lopussa.
Voimat alkavat olla lopussa. Aivotoiminta se vasta lopussa onkin.
Ei ollut mikään ihan
helppo syksy.
Syksy rullasi
jonkinlaisella positiivisella nuotilla suurin piirtein kellojen siirtämisen
saakka. Sen jälkeen tuntuu, että jonkinlainen pimeys nielaisi arjen.
Mutta ei se pimeys ole
pahinta.
Pahinta ei ole myöskään
se, että asiat ovat sumuisia.
Pahinta ei ole se,
että aika ei riitä mihinkään.
Pahinta ei ole se,
että tunnet tekeväsi kaiken huonosti, sekä töissä että kotona.
Pahinta ei ole se,
että kolmivuotias lapsesi katsoo liikaa ruutua, syö suurimman osan aterioistaan sohvalla ja osaa nykyään pelata sujuvasti Angry Birdsia.
Pahinta ei ole se,
että käytännön asioiden hoitaminen menee hankalaksi. Se, että kierrätystä
odottavat lastenvaatteet kasaantuvat nurkkiin ja autossa kulkee mukana
kassillinen tavaraa, joka pitäisi viedä ompelijalle, mutta et koskaan ehdi
sinne aukioloaikojen puitteissa. Se, että olet viisi viikkoa ilman rannekelloa,
koska et löydä aikaikkunaa, jolloin ehtisit liikkeeseen vaihtamaan rikkoutuneen
kellonrannekkeen.
Pahinta ei ole se,
että töissä saldotunnit näyttävät lukemaa -19 joulukuussa ja kun alat räknätä,
tajuat, että siihen lukemaan riittää se, että kerran viikossa lähdet töistä
tuntia liian aikaisin – kun sitä aikaikkunaa sen yhden tunnin takaisin
tekemiselle ei tunnu sitten löytyvän mistään.
Pahinta ei ole edes se
tappava väsymys, jolloin tuntuu, että oma kovalevy poksahtaa ihan justiinsa.
Kun päivän aikana on yrittänyt opetella SEO-optimointia, miettinyt KPI-kertoimia,
opetellut videoiden hinnoittelua, täyttänyt matkalaskuohjelmaa,
kulunvalvontaohjelmaa, tuntiseurantajärjestelmää, budjettikaavioita ja laskutusjärjestelmää
ja yrittänyt vähän tehdä myös oikeita töitä, ja kotiin päästyään on niin
väsynyt, että haluaisi kuolla tai oksentaa.
Mutta sekään ei ole
pahinta.
Pahinta on se, että
lapsesta tulee ongelma. Ongelma, jota pitää
ruokkia, viedä, tuoda ja ratkaista, jota sysitään hoitoon paitsi päiväkotiin,
myös lapsenvahdeille, isovanhemmille tai naapurin kanssamutsille, jotta ehtisit
hoitaa niitä jotain muita asioita, siivota, maksaa laskuja tai edes hetken
käydä jossain kuvittelemassa, että sinulla on elämä.
Pahinta on se, että
olet tilanteessa, jossa et enää nauti lapsesi seurasta, koska olet liian
väsynyt.
Pahinta on se, että
joudut miettimään, muistaako lapsesi omasta lapsuudestaan mitään muuta kuin
sen, että äiti oli jokseenkin joka päivä väsynyt ja pahalla tuulella.
Vuoden vaihteessa on
päässyt puntaroimaan, onko tässä riittämättömyyden tunteessa mitään järkeä.
Esimies kyseli kautta rantain, olisinko valmis vaihtamaan viisipäiväiseen työviikkoon.
Toisaalta kyseltiin, pitäisikö minun harkita lapsen laittamista hoitopaikkaan
viideksi päiväksi ja jatkaa itse nelipäiväistä työviikkoa, jotta yksi päivä jäisi itselle nollaamiseen.
Kieltäydyin molemmista
vaihtoehdoista.
Haluan, että viikkoon
jää edes yksi arkipäivä, jolloin muistan, että lapseni ei ole ongelma.
