Elämä helpottaa kun
lapsi kasvaa, sanotaan. No, niin tekee. Jaa että mistä tiedän? Kolmen tunnin
automatkoista.
Kolmen tunnin
automatka vauvan kanssa
Ajoitat ajomatkan
päiväuniajan alkamisaikaan. Koetat imettää lapsen tainnoksiin. Valitset
vaatteet. Sijoitat turvakaukalon takapenkille ja lähdet ajamaan hermo tiukalla.
Nukkuuko se? Viniseekö? Onko sillä liian kuuma tai liian kylmä? Se on ihan
liian hiljaa, onko sillä kaikki hyvin? Alle kymmenen kilometrin kohdalla on
pakko pysähtyä bussipysäkille tarkistamaan, että se hengittää. Hengittäähän se.
Jatkat matkaa. Et uskalla laittaa radiota päälle, ettei se vaan herää. Noin
kahden tunnin kohdalla hartiat alkavat rentoutua. Ehkä tästä selvitään. Ehkä.
Kolmen tunnin
automatka taaperon kanssa
Syötät lapselle
lounaan, köytät kiemurtelevan tenavan turvaistuimeen, etsit tutin suuhun, unikanin
kainaloon, maitopullon syliin ja lähdet ajamaan. Mukula ääntelee takana.
Juttelet rauhoittavia ja kiroilet hiljaa itsekseen nukunytjonukunytjo. Lopulta
lapsi simahtaa ja vilkuilet takapeiliin, retkottaako pää, onko vyöt tarpeeksi
kireällä. Kun takapenkki hiljenee ja hiljaisuutta on jatkunut puolisen tuntia, pulssi alkaa laskea. Uskallat laittaa radion päälle. Kyllä tästä luultavasti selvitään.
Kolmen tunnin
automatka 3-vuotiaan kanssa
Lähdet liikkeelle
aamupalan jälkeen. Kakara kiipeää itse turvaistuimeen, kiinnität vyön, annat padin
kouraan ja kiipeät ratin taakse. Kuuntelet seuraavat kaksi tuntia, kuinka
vihaiset linnut ampuvat possuja. Kahden ja puolen tunnin kohdalla lapsi
nukahtaa. Kiroat hartaasti ja väännät radion volyymit kaakkoon, jotta päiväunet
eivät jatkuisi yli puolta tuntia.
Kyllä tästä selvitään.
