”En minä koskaan
tuntenut mitään syyllisyyttä siitä, että vein lapsen hoitoon.” Tuijotin
kommentin esittäjää hämmentyneenä. Olin kertonut hänelle, että on semisti
kuluttavaa, kun lapsi itkee joka aamu lohduttomasti päiväkodin eteisessä.
Toinen vastaavanlainen
keskustelu käytiin, kun kerroin käyneeni viikonlopun ulkomaan reissulla. Oli
ollut kivaa, mutta samalla päätin, etten harrasta näitä kovin usein, koska
väsymys.
Kuulijan ensimmäinen
reaktio oli jälleen ”Ei sinun pidä tuntea siitä syyllisyyttä, että teet omiakin
juttuja.”
No voi hellanlettas
sentään.
Välillä tuntuu, että
on olemassa automaattioletus, jonka mukaan jokainen lapsen maailmaan pykännyt
voi tuntea vain yhtä tunnetta: jumalatonta syyllisyyttä joka asiasta.
Minulla ei ole
pätkääkään syyllinen olo siitä, että vien lapsen hoitoon. Ei tässä ole
vaihtoehtoja.
Hoitovapaat pidin
tappiin ja sen jälkeen valtio ystävällisesti vinkkasi, että nyt olisi aika palata
sitten sorvin ääreen.
Minulla ei ole
myöskään pätkääkään syyllinen olo siitä, että teen omiakin juttuja. Mutta tämä
nyt vain on elämäntilanne, jossa palautuminen kestää oman aikansa. Kun pitempi
oma reissu pyyhkäisee pois koko vapaa-ajan perjantaiaamuyöstä sunnuntain
iltamyöhään, oli maanantaiaamu päiväkodin portailla ja oma töihin palaaminen
tuskan takana ja palautuminen kävi tosi hitaasti. Panos-tuotos suhde siis oli
vähän kallellaan, vaikka irtiotto tekikin hyvää.
Tunnen surua siitä,
että lapsi itkee päiväkotiin vietäessä. Tunnen väsymystä siitä, jos ahdan oman
vapaa-ajan liian täyteen. Tunnen empatiaa lasta kohtaan, samoin kuin muitakin
kanssaihmisiä kohtaan, jos sillä on paha olla. Tunnen rehellistä vitutusta
siitä, että koti näyttää jatkuvasti kaatopaikalta, eikä perheen aikuisilla ole
puhtia tehdä asialle mitään. Tunnen montaa muutakin asiaa.
Toki joskus lautasella
on syyllisyyttäkin, mutta ei se ole mikään automaattinen lähtökohta kaikille
negatiivisille fiiliksille.
Syyllisyys vaan tuntuu
olevan se kortti, joka on helpoin käyttää. Myös sen takia, että jotenkin
sellainen ”turha syyllisyys” on myös lyömäase. Pikkulapsiarkea eläville on
turhan helppo vakuuttaa, että koet ihan turhaa syyllisyyttä. Siihen sisältyy
epäsuora vihjaus, että oma mokasi, jos on huono fiilis. Kun se huono fiilishän
lakkaa samalla kun oppii ”olemaan tuntematta turhaa syyllisyyttä”. Mikä ei
sivumennen sanoen pidä paikkaansa.
Tässä siis päivän
uutispommi: äidillä voi joskus olla paska fiilis, vaikka hän ei kokisi syyllisyyttä
mistään. Jään odottamaan, että vauvalehdet räjäyttävät tästä teemanumeron.
