Meidän erilaisen kevään jälkeen asiat alkavat palautua normaaliksi. Lapsi
potkuttelee tyytyväisenä potkulaudalla, kiipeilee kiipeilytelineissä ja
jarruttaa keinun reippaasti, vaikka jalkaterä kääntyy.
Vain yksi asia on
muuttunut.
Minä en pysty
katsomaan mitään näistä.
Ennen tätä kevättä minä
olin se äiti, joka ei ulkona touhutessaan kieltänyt enkä hermoillut, kun lapsi
kiipesi kiville, keinui lujaa tai hyppäsi alas kiipeilytelineestä. Meillä mies
hoitaa ”varovarovarovaro”-mantran ja yksi sellainen vanhempi riittää. Totta kai
kiellän, jos lapsi on tekemässä jotain ihan älytöntä, mutta esimerkiksi
kalliolle ja puihin kiipeilyssä olin ennen onnettomuutta aika luottavainen,
että kyllä se pärjää.
Viime viikolla, kun
lapsi kaatui potkulaudalla, menin katsomaan tilannetta ulkoisesti täysin
rauhallisena. Kun mukula potkutteli uudestaan matkoihinsa, koetin vakuuttaa itselleni,
että minun ei tarvitse oksentaa viereiseen kukkapenkkiin.
Aina sanotaan, että
lapset toipuvat onnettomuuksista nopeasti. Niin toipuvatkin. Vanhempien
toipumisesta taas kukaan ei puhu yhtään mitään.
En tiedä kuinka kauan
menee, ennen kuin oma äitiys palaa takaisin siihen pisteeseen, jossa lapsen
polkupyöräily ja puihin kiipeäminen eivät enää saa aikaan hengenahdistusta.
Toivon, että se joskus palaa.
Murtuneen luun
kasvattaminen takaisin kävelykuntoon vei kuusi viikkoa. Oman äitiyden
kasvattaminen takaisin vie todennäköisesti pitempään.
