Luulin tietäväni

Kersa täytti tässä kuussa kaksi ja puoli vuotta. Sillä on menossa Vaihe. Siitä yllättävä ajanjakso siis, että vaihe on päällä.

Onneksi tässä vaiheessa olen jo alistunut siihen, että vaiheita on aika paljon ja muutenkin mukula on jo pyyhkinyt sievän, pienen takapuolensa useimmilla kasvatusperiaatteillani. Olihan niitä meinaan muutama asia, jotka luulin tietäväni. Tähän malliin.

Sormiruokailu, mikä mahtava keksintö! Lapsi saa syödä ja maistella itse, ei tarvitse millään soseilla sotkea!

Toimii ainoastaan lapsella, joka on edes alustavasti kiinnostunut ruoasta. Jos kersa on sitä lajia, jolla ei ole koskaan nälkä ja jota syöminen ei kiinnosta, hän tiputtelee ruoat käsistään lattialle ja katsoo sitten aikuista toiveikkaana: mitäs sitten leikittäisiin? Ja ei, niin kauan kuin se sai maitoa muutaman kerran päivässä, sille ei tullut koskaan niin kova nälkä, että omin sormin syöminen olisi kiinnostanut. Onneksi kaksivuotias kiskoo jo omalla lusikalla ja syö hyvinä päivinä kuin rekkamies.

Kun vaan riittävästi siirtää päiväunia tai lyhentää niitä, kyllä se lapsi lopulta on tarpeeksi väsynyt ja nukahtaa illalla aiemmin.

Ipanaattori2014 löi oman ennätyksensä viime viikolla, valvoi aamuyhdeksästä yhteen asti yöllä, välissä 25 minuutin päiväunet. Jep, elämäni parhaita päiviä, kuten varmaan arvasittekin.

Minä en sitten ikinä jätä vessan ovea auki, vaikka lapsi huutaisi oven takana, joku yksityisyys se on meikäläiselläkin.

En enää muista sulkea vessan ovea edes kylässä käydessäni.

Kun vanhemmuuteen liittyvissä asioissa vain päättää olla syyllistymättä ja provosoitumatta, voi paremmin.

Niin kova nahka on vain elefantilla, ettei sen läpi aina jokin piikki menisi.

Kun kersan antaa vapaasti touhuta, se oppii eikä kolhi itseään niin paljoa.

Saldona vasta yksi taittunut hammas ja kolme kertaa sijoiltaan mennyt kyynärpää. Jatkoa odotellessa.

Omilla ratkaisuilla voi vaikuttaa siihen, miten kevyttä tai raskasta pikkulapsiaika on.

Joo, aika moneen asiaan voikin. Mutta sitten kun joku perusasia menee ranttaliksi, unet jäävät lyhyiksi tai kersa sairastaa kaikesta käsienpesusta huolimatta, silloin on rankkaa, vaikka asennoituisit kuinka.

Mukulan kanssa kannattaa pääasiassa tehdä sellaisia asioita, mistä itse nauttii.

Rummunpärinää: tämä piti paikkaansa. Me emme edelleenkään käy kerhoissa, muskareissa, vauvajumpissa emmekä sisäleikkipuistoissa. Sen sijaan käymme Suomenlinnassa, Korkeasaaressa ja metsässä, koska niihin äiti haluaa lähteä ja kersalta ei vielä kysytä. Eipä se tunnu juuri pahastuneen kivillä kiipeilystä. Ja vielähän tämäkin asia ehtii mennä pieleen moneen kertaan.

Uusia vaiheita odotellessa. Ja uusia periaatteita.

Ruutudraamaa

Ruutuaika, tuo 2010-luvun perisynti. Jos aikuinen erehtyy vastaamaan piippaavaan puhelimeen, korppi tulee ja vie lapsen. Jos lapsi katsoo ruutua liikaa päivän aikana, hänestä tulee nukkumaton ja puhumaton hirviö. Pahinta on, jos kersa katsoo ruutua jopa – gasp – kaksi tuntia päivässä.

Taas kerran mietin, että mikähän tässä on mennyt vikaan, kun en ollut ihan niin kauhuissani tuosta määrästä.

Kuten hiljattain valittelin, meillä kersa on lievästi sanoen mallia iltavirkku. Vaikka aamulla herätys on puoli kahdeksan tai kahdeksan maissa, nukkumaanmeno voi helposti olla vasta puoliltaöin. Päivän pituus on siis meillä noin 16 tuntia.

Tuosta kuudestatoista tunnista voidaan laskea, että lapsi nukkuu päiväunia 1,5 tuntia, lisätään tähän puoli tuntia nukuttamista ja herättelyä. Ruokailut nielevät maksimissaan 2 tuntia päivästä, yleensä vähän vähemmän. Jos keli on kohtuullinen, yritämme ulkoilla noin kolme tuntia päivässä.

Eli valveillaoloaika 16 tuntia, siitä pois päiväuni-, ruokailu- ja ulkoiluajat, jäljelle jää yhdeksän tuntia.

Yhdeksän tuntia sisätiloissa vilkkaan kersan kanssa.

Ja sanon suoraan, että se vanhempi, joka jaksaa yhdeksän tuntia taaperon kanssa seitsemän päivää viikossa ilman ruututaukoja, on aika fakiiri.

Koska blogia ei voi kommentoida, ammutaan seuraavaksi alas ne kaksi halvinta syytöstä, joita tässä kohtaa voisi heittää.

”No siksihän se sitten valvoo, kun se katsoo ihan liikaa ruutua!”

Ei valvo. Vauva-aikana se meni nukkumaan vielä myöhemmin, eikä ruutuja katsottu silloin lainkaan. Ruutulakkoakin on kokeiltu, ei muuten vaikuttanut mitenkään.

”Sun pitää laittaa lapsi päiväkotiin, jos et kerran jaksa touhuta muksun kanssa vaan istutat sitä ruudun edessä.”

En istuta. Tauotan hänen päiväänsä, jolloin jaksamme molemmat paremmin. Suosittelen samaa muillekin.

Ja sitten se varsinainen uutispommi, joka lopullisesti saa minut kuulostamaan paskalta vanhemmalta: Myös kersa tuntuu välillä kaipaavan taukoa. Aamulla herättyään hän kiipeää tokkuraisena sohvalle ja haluaa katsoa ”ihan vähän dinojunaa”. Pukemisen meillä hoitavat äiti ja Late Lammas. Kun leikit eivät suju, hän alkaa itse pyytää ohjelmaa ja saattaa vartin telkkaripätkän jälkeen taas jaksaa keskittyä ihan eri tavalla. Hän kommentoi katsomaansa vanhemmille ja juttelemme, mitä ohjelmassa tapahtuu.

Ei, minä en pidä ruutuaikaa pahana. Sitä ei saa olla liikaa, mukulaa ei saa työntää jatkuvasti ruudun eteen saadakseen hänet pois tieltä ja aikuisen tehtävä on valvoa, mitä sieltä ruudusta oikein katsotaan.

Mutta sillä, onko ruutuaikaa vartti siellä täällä enemmän vai vähemmän, ei minun maailmassani ole ratkaisevaa merkitystä.

Jos lapsen kanssa tehdään tarpeeksi myös kaikkea muuta, ruudun ei tarvitse olla peikko. Se voi olla vain osa arkea.

Luxia Helsingistä

Lux Helsinki. Tuo mahtava valotapahtuma, jonka ansiosta facebook-feedini on täynnä mitä upeimpia kuvia eri valotaideteoksista.

Ja sitten on tämä meikäläisten versio.



Ehkä sit ensi vuonna.

Lapsi joka pärjää

Kyllä se vauva jo pärjää hetken ilman äitiä. Kyllä se taapero pärjää ilman päiväunia. Kyllä se pikkuinen jo pärjää viikon hoidossa, jos vanhemmat lähtevät reissuun.

En tiedä, olenko ainoa, joka on pikkuisen allerginen tälle pärjäämisen kulttuurille. Suomessahan nimittäin pärjätään asiassa kuin asiassa, ja lapsi joka pärjää, on se oikeanlainen lapsi.

Välillä vain miettii, että sekö se on se pointti. Ei siis mietitä sitä, onko jokin asia mukulalle hyväksi, hyötyykö hän siitä tai aiheuttaako se väsymystä. Ei, jos lapsi selviytyy, niin sittenhän kaikki on hienosti.

Päätin raskausaikana, että yrittäisin tehdä mahdollisimman vähän vastenmielisiä asioita siksi, että jonkun mielestä se olisi lapselle hyväksi. Tänä vuonna ajattelin päivittää päätöstä. Päätän, että lapseni saa olla pieni vielä. Sen ei tarvitse reipastella. Se saa kiukuta. Se saa oppia asioita myöhemmin kuin ikätoverinsa.

Kyllä se varmaan pärjää elämässä ihan mainiosti, vaikka olisikin vielä hetken pieni.