Heräsin tällä
viikolla huomaamaan merkillisen asian: jo useamman viikon ajan olen
sisällyttänyt aamurutiineihin sänkyjen petaamisen.
Jaa että miksi tämä
on merkittävää? No, kersan syntymän jälkeen petasin vuoden aikana sängyn
vissiin kolme kertaa. Kerran ristiäisiin (kaveri auttoi) ja pari kertaa siivoojan
tuloa varten (että siivooja ei käyttäisi siihen aikaa). Muulloin ei vaan
kerinnyt.
Se ei ollut
pakollista. Siitä ei ollut hyötyä. Se olisi näyttänyt siistimmältä mutta hei,
mitä väliä siinä kaaoksessa.
Viimeiset pari vuotta aika on vain kadonnut jonnekin
madonreikään. Päivät ovat sujuvasti menneet tunteessa, että on klovni, joka
koettaa tasapainotella lautaspinoja käsien ja jalkojen avulla samalla, kun
tanssii nuoralla. Pakolliset pyykit, tiskit, ruoanlaitot, rutiinit. Nopeasti,
että ehtii edes jotain. Rumba ei lopu. Lyhyet tauot on pakko koomata, jos aikoo
jaksaa.
Ja sitten äkkiä se on
yli kaksivuotias. Jos se jättää aterian väliin, ei haittaa, aina tulee seuraava
ateria. Jos päiväunet jäävät väliiin, se ei ole enää kansallinen hätätila. Se
ei syö enää (pelkästään) soseita eli lattia ei enää näytä siltä, että
hiomakoneelle olisi käyttöä. Sen voi työntää lapsenvahdin käsiin ihan
rauhallisin mielin ja lähteä itse kirjastoon leikkimään, että omistan yhä
aivot.
Äkkiä kotona sängyt
on pedattu. Keittiössä on itse tehtyjä sämpylöitä. Vien vastaleivottua kakkua
tuliaisiksi kylään ja muistan elvistellä sillä.
Totta kai kotona on
edelleen pölyä enemmän kuin pienessä afrikkalaisessa kylässä ja vessojen
peseminen suoritetaan ehkä kolmen kuukauden välein – ei nyt sentään ruveta
liioittelemaan tässä elämänhallinnassa. Mutta lumivyöryn alle jäämisen tunne on
poissa.
Alan ymmärtää sen
ovelan logiikan, miksi hoitovapaata on mahdollista pitää kolmeen vuoteen
saakka. Kun kersa on kaksi ja puoli, alkaa helpottaa. Heikkomuistisimmat ajattelevat,
että ai, ei se ollutkaan niin paha setti, tehdään toinen. (Ei tehdä.)
En ole niin naiivi,
että luulisin kaiken olevan tästä eteenpäin helppoa heinää. Tulee vaiheita, osavaiheita
ja romahduksia. Uusia uhmakausia ja hetkiä, jolloin harkitsen avantouintiretkeä
Suomenlinnaan.
Mutta myös niitä
hetkiä, jolloin petaan sängyn. Enkä pidä sitä enää ihmeenä.