Päiväkoti, jossa
lapseni on hoidossa, on ihana paikka. Hoitajat ovat huippuja, ryhmät tekevät
paljon mielekkäitä juttuja ja lapsemme on oppinut paljon uutta.
Sitten on niitä
päiväkodin huonoja puolia. Paitsi että niitä ei saisi olla, jos en halua leimautua.
Päiväkotia ei
nimittäin saisi kritisoida. Mistään. Koskaan. Tai saisi, mutta silloin se
tarkoittaa, että olet sitä porukkaa, jonka mielestä päiväkodissa ei ole mitään
hyvää. Ja sitä sakkiahan myös riittää: käynti mammapalstalla riittää
vakuuttamaan jokaisen lukutaitoisen siitä, että päiväkodit ovat saatanasta.
Jotenkin tämä
keskustelu on mielestäni todella hämmentävää. Olet joko ”pro päiväkoti”,
jolloin näet koko laitoksen täydellisesti ruusunpunaisten silmälasien läpi. Tai
sitten olet ahdasmielinen ”päiväkodin vastustaja”, joka et näe koko
instituutiossa mitään hyvää.
Päiväkodissa, kuten
ihan joka ikisessä muussakin asiassa maailmassa, on hyvät ja huonot puolensa.
Samalla kun oma päiväkotimme on mielestäni maailman ihanin paikka, ei se elämä
sielläkään ole aina kukkaista ja marjaista. Ryhmät ovat isoja, käsiä
vähänlaisesti. Jokaiseen tilanteeseen ei ehditä puuttumaan. Ja niillä maailman
parhaimmilla ja ammattimaisimmilla hoitajilla on heilläkin niitä päiviä,
jolloin näkee, että tänään vähän homma korpeaa. Enkä moiti.
Mutta pro
päiväkoti-porukan mielestä jotensakin kaikki näistä asioista ovat sellaisia,
joita ei saisi mainita, koska ”Kaikki tekevät parhaansa” ja ”Me ollaan niin
onnekkaita” ja ”Meidän lapsi on oppinut päiväkodissa niin paljon kaikkea
uutta”.
Erityisesti
viimemainittu argumentti menee välillä jopa huvittavuuden puolelle. Se on
nimittäin jännä homma, että sen jälkeen, kun lapsi aloittaa päiväkodissa,
kaikki hyvät piirteet hänessä ja kaikki uudet taidot menevät kategoriaan
nimeltä ”On se päiväkoti vaan tehnyt niin hyvää!”.
En missään nimessä
vähättele niitä taitoja, joita päiväkodissa opitaan. Ammattilaisten kädenjälki
näkyy siinä, miten paljon uusia taitoja, tietoja, lauluja ja leikkejä on tullut
repertuaariin ja erityisesti siinä, miten lapsemme on oppinut sosiaalisia
taitoja.
Mutta silti välillä
naurattaa, kun nykyään jokainen oikeaan kohtaan sanottu kiitos tai anteeksi
nähdään päiväkodin upean kasvatustyön tuloksena. Sen sijaan jos lapsi tekee
jotain typerää tai käyttäytyy huonosti, se on kyllä edelleen minun syyni.
Hämmentävää on välillä
myös uutisointi. Viimeksi viime viikolla valtakunnan päämedia uutisoi, että
päiväkodissa pienestä asti olleet lapset pärjäävät elämässä paremmin.
Meillä on oikeasti
todella laadukas varhaiskasvatus. Mutta toinen puoli asiasta on se, tilastojen
mukaan useimmiten kouluikään saakka kotihoidossa olevat lapset tulevat perheistä, joissa
toimeentulo on tiukemmassa. Ja näihin perheisiin kasaantuu myös niitä asioita,
joiden ansiosta lapsen menestys opiskelu- ja työelämässä voi olla kivikkoisempaa.
En sano, etteivätkö
lapset hyötyisi päiväkodista – päinvastoin, nimenomaan sosiaalisesti
heikommassa asemassa olevat lapset hyötyvät siitä eniten. Sanon vain, että
kuvio on hieman monimutkaisempi kuin se, että päiväkodissa olleet lapset
pärjäävät hienosti, koska päiväkoti.
Rakastan
päiväkotiamme. Otan iloisena vastaan kaiken sen vetoavun, mitä sieltä saan
kasvatustyössä, ja toivoisin, että jokainen lapsi saisi olla yhtä hyvässä
paikassa.
Mutta ei päiväkodista
tarvitse sentään pyhää lehmää tehdä. Negatiivisiakin asioita pitäisi saada
sanoa ääneen ilman, että leimautuu koko instituution vastustajaksi. Se olisi
ihan kaikkien etu: lasten, vanhempien ja maailman ihanimpien päiväkodin
työntekijöiden.
Jos nimittäin aina
tyydytään hehkuttamaan sitä, miten ihanaa päiväkodissa töissä oleminen on, niin
samalla helposti vahvistetaan myös sitä, että lastentarhanopettajien
leikkirahanakin tunnetut palkat olisivat jotenkin ok. Koska siellä
päiväkodissahan on niin ihanaa, ettei siitä kenellekään mitään tarvitse maksaa.
Eikä siellä
päiväkodissa ole ihan niin ihanaa, että siellä kenenkään pitäisi leikkirahan
voimin töitä tehdä.
