Taivas varjele, minusta on tullut HopLop-äiti

Lapseni ei päässyt sisäleikkipuistoon kertaakaan ennen kuin oli täyttänyt neljä vuotta. Tämä oli yksi niistä asioista, joissa roikuin kynsin hampain kiinni: meillä ulkoillaan ja käydään leikkipuistoissa ja korkeintaan uimahallissa. Arvelin, että kun mukulan vie kerran HopLopiin, avautuu Pandoran lipas ja paluuta takaisin ei ole.

Olin oikeassa. Kun ekan kerran päästin lapseni HopLopiin, koukkuun jääminen tapahtui välittömästi – minulle.

Tajusin, että nyt on tilaisuus päästä itse aivan todella helpolla. What’s not to like: suomalainen yritys, joka pitää huolta siitä, että lapsi liikkuu todella monipuolisesti monta tuntia putkeen ilman, että aikuisen täytyy muuta kuin katsoa perään. Kelpaa. Emme edelleenkään käyneet puistoissa usein, mutta alkuvastarinta oli murrettu.

Sitten katastrofi iski viime keväänä ja lapselta murtui sääriluu. Kun kipsi otettiin pois, mukula ei halunnut laittaa jalalle painoa lainkaan, itki, huusi ja valitti. Kävelyn uudelleenoppiminen vei viikkoja, sen jälkeen askellukseen jäi virheasento, kun jänteet ja lihakset olivat tiukalla. Pyöräilylupa saatiin vasta yli kuukausi kipsin poiston jälkeen ja HopLop kehotettiin jättämään syksyyn. Vielä senkin jälkeen, kun juokseminen alkoi sujua, mukula väsyi helposti, kunto oli laskenut kuuden viikon sohvalla istumisessa aika huonoksi.

Ja tänä syksynä tajusin, että sisäleikkipuisto on se konsepti, joka lopullisesti kuntouttaa tenavan kevään onnettomuuden jäljiltä. Kiipeilytelineiden ja erityisesti kiipeilyseinien ansiosta ipana käyttää jalkaa nyt kaikissa niissä ääriasennoissa, jotka jäävät arjessa käyttämättä. Erityisesti pränikkä Triplan HopLop on ollut tässä hyvä, lapsi vietti pelillistetyn kiipeilyseinän kimpussa ensimmäisellä kerralla kolmisen tuntia.

Ja koska itse olen käännynnäinen, ammutaanpa tässä alas muutama ennakkoluulo.

HopLopissa on aina hirveä ryysis

Viikonloppuisin joskus onkin. Arki-iltaisin siellä on yleensä aika rauhallista. Koska meidän mukula ei arki-iltaisin nukahda ennen kello kymmentä tai yhtätoista, ei meille myöskään ole ongelma olla puistossa kahdeksaan saakka illalla.

Se on kallista

On kyllä, mutta paikalla on aika hyviä tarjouksia. Meillä on syksyn aikana ollut kahdesti kuukausikortti ja kävimme puistossa sen verran ahkerasti, että yksi käynti maksoi sen 5 tai 6 euroa. Sillä hinnalla hätinä pääsee edes uimahalliin.

En jaksa juosta niissä laitteissa

No älä juokse. Isommat lapset pärjäävät HopLopin viidakoissa aika sujuvasti keskenään. Lisäksi voi tehdä niin kuin minä: sovi treffit lapsenvahdin kanssa. Esimerkiksi yläasteikäinen pärjää HopLopissa muutaman tunnin ihan mainiosti viisivuotiaan kanssa ja molemmat saavat hyvän kuntoilun sillä aikaa kun itse juon kahvia kirjan ääressä.

Sieltä saa aina jonkun pöpön

Meillä on tänä syksynä HopLop-käyntejä takana useampi kymmenen, flunssia nolla, vatsatauteja nolla. Oma teoriani on, että kukaan ei maksa sisäänpääsyä sairaalle tai puolikuntoiselle lapselle, nuhapettereitä näkee HopLopissa aika vähän. Huono säkä voi totta kai aina käydä.

Eli jos satutte arki-iltana käymään HopLopissa ja kahvilassa istuu joku mutsi luurit päässä ja läppäri edessä, tule moikkaamaan. Kirjoitan siellä jatko-osaa tämän syksyn esikoisromaanilleni.

P.S. Mikäli joku miettii, maksettiinko tästä postauksesta, niin ei maksettu. Mutta jos HopLop haluaa tästä hyvästä muistaa minua ilmaislipulla, voin jo nyt kertoa, että otan sen vastaan.

Äitien uupumus ja someraivon pelko

Viime viikolla tapahtui montakin melko kummallista asiaa. Yksi niistä liittyi blogiini.

Kirjoitukseni ”Miksi äidit oikeasti uupuvat” lähti jossain määrin viraaliksi. Viimeksi kun vilkaisin analytiikkaa, juttua on luettu yli 14 000 kertaa. Se ei ole paljon, jos verrataan ammattibloggaajien kirjoituksiin, mutta kun omat kirjoitukseni yleensä vetävät sen muutaman sata lukijaa, tämä oli melkoinen pompsahdus.

Viime viikolla kilahti Messenger. MTV 3:n lifestyle-toimituksesta tuli viesti, jossa pyydettiin aiheesta haastattelua.

Harkitsin asiaa ja kieltäydyin. Se ei ollut ihan helppo päätös, mutta kieltäydyin silti.

Syy on surullinen: en jaksanut sitä someraivoa.

Kun itselläni on nyt päällekkäin työt, pikkulapsiarki, omat kirjoitusprojektit ja elokuussa kauppoihin tulleen esikoiskirjan  markkinointi, en vain kerta kaikkiaan enää jaksanut olla se sylkykuppi, joka käy sanomassa yhdessä Suomen isoimmassa verkkomediassa, että suomalaiset miehet ovat aina pahalla tuulella.

On mahdollista, että moni olisi saanut asiasta vertaistukea. Vielä useampi olisi loukkaantunut. En ole niin harhainen, että luulisin keskustelun pysyvän asiallisena kaikilta osin.

Elämme ajassa, jossa media-alalla työskentelevä ei siis uskalla mennä mediaan puhumaan asiasta, jonka takana seisoo, koska ei kykene ennustamaan, miten paljon huonoa palautetta tulee ja mihin kaikkeen se johtaa. Tämä on jotenkin niin surullista, etten edes ihan käsitä sitä. Tässä olisi ollut tilaisuus kalastaa blogille aika paljon uusia lukijoita, mutta hinta oli itselleni liian kova ja riskit liian suuret.

MTV 3:n toimittaja suhtautui kieltäytymiseeni hyvin asiallisesti. Kiitos siitä. Jos voisin luottaa, että kyseisen median lukijat ja kommentoijat ovat yhtä asiallisia, olisin suostunut ilman muuta. Mutta it is what it is.

Näillä mennään. 

Sinä et oikeasti halua lisää aikaa lapsesi kanssa

Sovimme kaverin kanssa leikkitreffit arki-illalle. Koska en ollut ihan varma, millä hetkellä ehtisin päiväkodille, vastasin huolettomasti, että olemme teillä viimeistään puoli kuudelta. Kaverini vastasi välittömästi: ei onnistu, meillä alkaa iltatoimet, pystyttekö millään olemaan täällä aiemmin?

Iltakukkujan äiti täällä terve. Hätkähdin taas hereille omasta kuplastani.

Kuten olen jo aiemmin todennut, mukulamme on lievästi sanoen mallia iltavirkku. Nyt kun päiväunet ovat olleet historiaa jo pari vuotta, hän enää harvemmin valvoo yli puolenyön. Mutta kaikista aikaistusyrityksistä huolimatta en muista ihan heti iltaa, jolloin uni olisi tullut ennen kuin aikaisintaan klo 22.

Tällä asialla on kaksi puolta. Toisaalta se on juuri niin hermojarepivää kuin miltä kuulostaa. Lapsi on illat valveilla, piste. Telkkarista ei silloin katsella poliisisarjoja ja jalkapallonkin kanssa on vähän niin ja näin.

Minulla ja miehellä ei ole ollut sellaista kuuluisaa ”aikuisten omaa aikaa” viiteen vuoteen. Keväällä 2016 taisi olla viikon mittainen pätkä, jolloin lapsi nukahti sen verran aikaisemmin, että saimme katsoa yhden jakson telkkarisarjaa yhdessä ennen nukahtamista. Hälyttävintä on, että muistan tämän.

Menen yhtä aikaa lapsen kanssa nukkumaan, aamulla olen yleensä tunteroisen hereillä ennen kuin pätkä herää. Mitään pitkiä projekteja ei siis kannata harkita, ellei tee niitä kodin ulkopuolella.

Sitten on se kolikon kääntöpuoli: meillä on oikeasti aika paljon aikaa lapsen kanssa.

Siinä kun useimmat kaverit toteavat, että arki-illat ovat niin lyhyitä, kun päiväkodista hakemisen ja nukkumaanmenon välillä on se kolmisen tuntia, meillä tuo väliaika on 5-6 tuntia. Kyllä siinä ajassa jo ehtii kaikennäköistä. Iltakyläilytkin ovat ihan jees, jos palaamme kotiin klo 21.15 arki-iltana, on vielä ihan mahdollista, että olemme nukkumassa aivan normaaliin aikaan.

Kun luovuin ajatuksesta, että lapsi olisi mahdollista saada nukkumaan aikaisin, myös superstressaavat illan nukutustaistelut (ennätys neljä tuntia) jäivät historiaan – nyt mukula on sänkyyn mennessä jo riittävän väsy ja nukahtaa selän rapsutukseen kokolailla välittömästi.

Välillä kun lukee sitä keskustelua, missä aikuisia kehotetaan heräämään aamuviideltä ”voittajien tunniksi”, mietin itsekseni, että mikähän meteli nousisi, jos kehottaisin venyttämään lasten nukuttamista parilla tunnilla ”perheen voittajatunneiksi”. Olisi perheillä enemmän yhteistä aikaa se kolmisen tuntia illassa. (Ja ei, en todellakaan kehota tähän.)

Mutta otsikkoon; useimmat meistä eivät oikeasti halua, että lapset valvovat iltakaudet. Ei, vaikka se tarkoittaisi juuri sitä kiireetöntä oloaikaa lasten kanssa, mitä useimmat sanovat haluavansa lisää. Syykin on helppo nähdä: kun itse väsähtää lasten iltavalvomisiin, ei se iltaisin yhdessä vietetty aika tunnu niin kovin laadukkaalta.

Oma vinkkini on, että varo, mitä toivot – saatat vaikka saada sen.

Ai niin, siitä kyläilystä. Ehdimme paikalla ajoissa ja oli kivat leikkitreffit. Kun lähdimme kotiin, kaveriperheen lapset menivät kylpyyn ja nukkumaan. Meidän tyyppi veti parit leikit, katsoi Risto Räppääjää ja keksi äidin kanssa iltasatukirjan innoittamana loruja. Lyhty sammui klo 22. Normipäivä.

Miksi äidit oikeasti uupuvat

Ai että alkaa ottaa pattiin tämä keskustelu siitä, miksi nykyään vanhemmat uupuvat. 

Tämän viikon Helsingin Sanomissa oli taas vaihteeksi artikkeli luomusoseita syöttäneestä marttyyriäidistä ja otsikkotasolla opettavainen kommentti, kuinka perfektionismi on se, joka uuvuttaa.

Eli get this: vanhemmuus ei väsytä. Perfektionismi väsyttää. Viesti on joka kerran sama: alentakaa rimaa, lakatkaa tavoittelemasta täydellisyyttä, sitten siitä hyvä tulee.

Ja näin näppärästi sysätään vastuu jaksamisesta tai uupumisesta vanhempien ja ensisijaisesti äitien niskoille. Kunhan äidit ITSE lakkaavat vaatimasta ITSELTÄÄN liikoja, sitten he alkava ITSE voida paremmin.

Jep. Koska mitään muitahan faktoreita ei tässä suossa ole kuin ne helvetin omat vaatimukset.

Joskus, edes joskus, voisi vilkaista vaikka seuraavaa kolmea kohtaa, jotka aika moni tunnistaa arjessa energiasyöpöiksi.

1. Vanhemmat ja erityisesti äidit ovat julkista riistaa, joille saa sanoa mitä tahansa ja joita voidaan kritisoida koska tahansa.

Ongelmia oppimisessa, nuorten mielenterveysongelmat, laskeneet Pisa-tulokset. Kyllä on kasvatuksessa kriisi. Sekin äiti vain tuijotti älypuhelintaan. 

Vanhemmat, erityisesti äidit, ovat tätä nykyä kuin hyönteiset mikroskoopissa. Ja tämä johtaa siihen, että äidit ovat jatkuvasti niskat jäykkinä stressistä. 

Tavalliset arkiset asiat muuttuvat ahdistaviksi, kun esimerkiksi omalla kerrostalopihalla saa olla jatkuvasti jännittämässä; kun lapsi leikkii lehtikasoissa, milloin joku hyökkää huomauttamaan liiasta metelistä ja lehtien sotkemisesta? Erilaisia maailmanpoliiseja riittää myös kaupoissa, ratikoissa, leikkipuistoissa ja tietenkin ravintoloissa. Ja yksi pysäkinväli lapsen itkua riittää näköjään siihen, että bussista heitetään pihalle. 

Jos arjessa joutuu koko ajan jännittämään, onko itsellä ja lapsella ylipäänsä oikeus liikkua julkisilla paikoilla muuallakin kuin HopLopissa, se vie voimia. 

2. Talouden toinen aikuinen voi olla koko ajan kuin perseeseen ammuttu karhu.

Suomalainen mies, domesticus finnus. Hänellä on paljon hyviä ominaisuuksia, mutta nyt sanon ääneen sen asian, jota yleensä ei saisi: hämmentävän iso osa suomalaisista miehistä on koko ajan pahalla tuulella.

Ärtyisyys on kuin jokin saatanan tehdasasetus, jota ei saa pois päältä. Naama väärinpäin oleminen ihan tavallisessa arjessa syö aivan hitosti energiaa muulta perheeltä.

Ja tiedäntiedäntiedän, ei saa yleistää ja mukavia ja leppoisia hyväntuulisia miehiä on maailma pullollaan. Mutta vaikka kotonasi sattuisi löytymään se perushyväntuulinen jamppa, niin jos mietit lähipiiriäsi ja vanhempiesi lähipiiriä, etkö oikeasti tunnista tilannetta? Ja sama toimii toki toisinpäin; domestica finnus, suomalainen nainen, osaa myös olla naama nutturalla. Näitäkin peruspahantuulisia löytyy ihan riittävästi.

Jos toisen aikuisen pahaa tuulta joutuu sietämään päivästä päivään, ei lämmitä, vaikka se toinen noin periaatteessa kantaisi oman vanhemmuusosuutensa, hakisi lasta päivähoidosta ja tekisi kotitöitä. Aika moni ei piittaisi paskaakaan, vaikka puoliso ei osallistuisi tasapuolisesti, jos hän vain olisi hyvällä tuulella. Edes joskus. 

3. Koko yhteiskunta on nyt vaativampi kuin ennen.

Minullekin on sanottu päätä pyöritellen, että ei aiemmin suoritettu vanhemmuutta. No, ennen ei suoritettu paljoa muutakaan. Työelämään astuin itse vuonna 2005 ja voin kertoa, että vaatimukset olivat ehkä kymmenesosa siitä, mitä nyt. 

Samalla kun kaasua ollaan painettu työelämässä, ovat vaatimukset kasvaneet ihan joka elämänalueella, ruokalautaselta harrastustoimintaan. Sisarusteni lapset ovat tällä hetkellä teini-iässä ja olen ollut aivan kauhuissani siitä, miten vaativaa ja itseohjautuvaa esimerkiksi lukion suorittaminen tätä nykyä on. 

Vanhemmuus ei ole mikään yksinäinen saareke; jos yhteiskunnassa on käytössä ”Mikään ei riitä”-meininki, kyllä se näkyy myös vanhemmuudessa.

Näin. Olkaa hyvät. Tässä kolme tutkimuslinjaa siihen, miksi vanhemmat ja erityisesti äidit ovat uupuneita. 

Haudatkaa se rima-ajatus vaikka takapihalle. Sillä välillä se oman riman laskeminen ei ole ratkaisu kaikkeen.