Kun viime viikolla
saatiin lunta, olen raahannut kersan ja Stigan uskollisesti joka päivä jollekin
lähinyppylälle. Paitsi että on mukava saada vaihtelua ulkoiluun, toivoisin,
että näistä loskatalvista mukulalle jäisi edes jotain talvimuistoja.
Samalla olen
törmännyt konkreettisesti siihen, että meillä on oikeasti vain yksi lapsi.
Tenavan kanssa
ulkoillessa aika usein äidin rooli on sitä seisoskelua. (Ja jokainen, joka
tässä vaiheessa ehdottaa, että siellähän voi puistossa tehdä haara-perushyppyjä
tai askeltaa hiekkalaatikon reunalle, niin menkää itseenne. Joku raja sentään
kotiäidin nöyryyttämisessäkin.)
Pulkkamäkipäivinä
taas on mahdollisuus saada itselle kunnon punttitreeni. Siihen tarvitaan tuo
15-kiloinen kahvakuula, Stiga ja ylämäki. Parhaimmillaan sellainen ylämäki,
jota joutuu rämpimään kontillaan samalla kun yrittää saada Stigan hinattua
ylös. Lisätreeniä rupesi tippumaan, kun mukula oppi painamaan rattikelkan
jalkajarrua.
Aika usein
pulkkamäessä on samaan aikaan naapuruston lapsia ja usein joukossa on
sisarusten kanssa pulkkailemaan tulleita. Ja voin kertoa, että heidän äitinsä
eivät kuntoile, vaan lapset vetävät ihan kiltisti itse pulkkansa ylös ja
laskevat alas.
Ymmärrän hyvin. Jos
lapsia on useampia kuin yksi, palvelun taso on mitoitettava sen mukaan.
Aika nopeasti itselle
kuitenkin syntyi huono omatunto siitä, että meidän kersan ei tarvitse vetää
omaa rattikelkkaa. Se keräsi nimittäin katseita. Sekä toisilta vanhemmilta,
että toisilta lapsilta.
Sitten
harmistuin itselleni. Tenava on kaksivuotias. Kyllä minä voin, piru vieköön,
kiskoa sen vielä pulkassa ylös, kun kerran itse niin haluan tehdä. Meillä ei
ole edelleenkään kiikarissa sitä toista lasta eli saan mitoittaa omat
resurssini sen mukaan, mikä meille sopii. Jos se tarkoittaa, että naapurin
lapset tulevat kateellisiksi, niin heidän vanhempiensa asia on selvittää
heille, että perheissä nyt vain toimitaan eri tavalla.
Kirjoituksen
pointti? Well. Kolmessa eri tuttavaperheessä odotetaan vauvaa. Ainoan lapsen
kerhossa alkaa olla vähän yksinäistä. Olen yrittänyt herätellä itsessäni
tunnetta siitä, että olisiko joskus aika sisarukselle. Biologinen kelloni ei
ainoastaan ole pysähtynyt vaan epäilen sen kuolleen kokonaan.
Luulen,
että Ipanaattori2014 vedetään tulevinakin talvina Stigan selässä pulkkamäen
päälle saakka.
