Duunit alkoivat. Kohta
kaksi kuukautta ryömitty putkessa. Ja ei, en tarkoita uraputkea.
Päiväkodin, kodin ja
työpaikan arjen yhdistämistä kuvaa mielestäni parhaiten sanonta ”neljän päivän
ränni”, alkoholiton sellainen. Maanantaiaamuna ryömin putken toisesta päästä
sisään ja torstai-iltapäivänä putkahdan toisesta päästä ulos. Väliin mahtuu
neljän päivän hämärä putki, jolle on yhteistä ryyppyreissun kanssa se, että
mielikuvat ovat vähän sumeita. Olisi ehkä liioittelua sanoa, että koko ajan on
kiire, mutta kaiken aikaa on ainakin tunne, että yrittää olla askelen edellä ja
useimmiten ei onnistu.
Täydellistä
elämänhallinnan menettämisen tunnetta tukee kivasti se, että vaihtaa uuteen
puhelimeen, joka samalla on elämän ensimmäinen älyluuri. Kun silleen kypsässä
39 vuoden iässä opettelee ensimmäisen ei-älyttömän puhelimen käyttöä, niin
siitähän riemu ratkeaa – ainakin kollegoille. Erityistä hilpeyttä herätti
esimerkiksi englanninkielinen tekstinsyöttö. Kun yritin lähettää ystävälle
tekstiviestin sanalla ”testi”, kone muutti sen muotoon ”testicles”. No, ehkä
sekin oli ihan hyvä sisältö.
Yllättävistä asioista
on ollut yllättävän paljon vetoapua. Vedenkestävän ripsivärin ansiosta on ollut
huomattavan helppoa itkeä ensimmäiset viikot työpaikan vessassa, eli sitä voin
suositella ihan lämpimästi. Suosittelen myös hankkimaan seinälle jonkun hyvän
voimalauseen, josta saa potkua vaikeisiin hetkiin. Esimerkiksi Gandalf toimii
tosi hyvin.
Lapsi viihtyy
päiväkodissa hyvin ja menee sinne ihan mielellään, toki sen jälkeen, kun on
kotona aamuisin keksinyt kaikki mahdolliset tekosyyt olla lähtemättä
päiväkotiin. Uutena tietona itselleni tuli, että päiväkodin eteisen nurkassa on
jossain näkymätön kiuas, joka tarkoittaa, että aamuviennin jälkeen on joka
kerta ihan hiessä, aivan sama mitä on päällä. Olen melko varma, että jonain
aamuna menetän pelin, riisun yhden kerroksen liikaa ja hypin pelkissä
rintaliiveissä huolehtimassa lapsen käsien pesusta.
Hoitokassin
pakkaamisestakin tulee pikkuhiljaa rutiinia. Olen kaivanut lapsen alushousut
käsilaukusta töissä vain kerran. Ja muistin myös kertoa päiväkodissa, että
Ipanaattori oli viime viikonloppuna heittänyt unikaninsa takkaan. Ilmeisesti
kertomus selitti monta asiaa, sekavista tarinoista unilelun mustuneeseen
jalkaan.
Kaiken kaikkiaan
lapsen saamisessa ja töihinpaluussa on yksi huomattavan iso yhdistävä tekijä:
koko ajan on lähtökohtaisesti sellainen tunne, että joku saa minut kohta kiinni
siitä, että en oikeasti osaa mitään. Ero on, että ne tahot, joille teeskentelet
homman olevan hanskassa, ovat lisääntyneet huimasti.
Mutta kyllä tämä
tästä. Kehitys kehittyy. Kun aamuradiossa Juha Tapio laulaa, että Nyt on sinun
vuorosi loistaa, en enää purskahda itkuun.
Sen sijaan näytän
radiolle keskisormea.
