Hei, pääministeri
Sipilä.
Tiedän, että minun ei
pitäisi valittaa kiky-loikasta.
Rehellisesti sanoen, minun
ei pitäisi nyky-Suomessa valittaa yhtään mistään; minulla ei mene riittävän
huonosti. Meidän perheessä molemmilla aikuisilla on töitä, emme joudu
rimpuilemaan aktiivimallin kynsissä eikä meidän tarvitse kaupassa murehtia,
onko meillä varaa ostaa pehmeämpää vessapaperia. Meillä menee ihan hyvin.
Silti kiky-loikka
tuntuu meidän, ihan tavallisten keskituloisten palkansaajien arjessa. Ajattelin
nyt kertoa sinulle, miksi.
Olen työpaikassa,
jossa on käytössä työajan seuranta. Päivisin tiliä tehdään 15 minuutin
tarkkuudella siitä, mihin työaika käytetään.
Jos teen joka päivä
säädetyn 7,5 tunnin työpäivän, saldoni on nolla. Jos teen tunteja enemmän,
saldo muuttuu plusmerkkiseksi, jos vähemmän, saldo jää miinusmerkkiseksi.
Päinvastoin kuin voisi luulla, minulla ei sinänsä ole mitään työajan
seuraamista vastaan; en ole systeemin isoin fani, mutta töissä, joissa
ylityötunteja kertyy ja jää ns. pimentoon, seuranta auttaa.
Mutta kun kiky-meininki
alkoi, laskettiin kiky-loikan tunnit koko vuodelta ja ne vähennettiin
saldoista. Koko vuoden kuusiminuuttiset lisättiin siis kertaheitolla
saldolaskelmaan heti tammikuussa.
Tämä tarkoitti, että
ne kollegat, joilla oli ollut tehtynä vaikkapa koko viikon ylityöt, menettivät
ne. Plussasaldotunnit vain katosivat.
Kaikki ne pitkät
työpäivät, töissä istutut illat ja mahdolliset viikonloput, joiden turvin
kollega oli ehkä ajatellut pitävänsä ylimääräisen pitkän viikonlopun tai loman,
katosivat. Valtio otti ne.
Sitten on meikäläisen
tapaisia, joilla oli aika kova homma saada ne saldot pysymään
plusmiinusnollassa alunperinkin.
Olin istunut joulun
välipäivinä hiljaisella konttorilla 12 tunnin työpäiviä koettaen saada syksyn
miinustunnit tasattua. Kun naapuritiimin vetäjä kävi jossain vaiheessa
kysymässä, mitä kuuluu, aloin itkeä. Veikkaan, että ei tule kysymään uudestaan
ihan heti.
Lähdin vuoden
viimeisenä työpäivänä kotiin kädet väsymyksestä täristen, mutta helpottuneena.
Olin saanut miinustunnit tehtyä sisään, saldo oli nollilla.
Loppiaisen jälkeen
seuraavan vuoden kiky-tunnit lisättiin saldoon. Koska teen 80-prosenttista
työaikaa, miinustunteja kertyi 12. Tuijotin järjestelmän lukemaa ja halusin
itkeä. Tajusin, että minulla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta saada näitä
tehtyä järkevästi sisään.
Ja kyllä, pääministeri
Sipilä, tiedän, että se tarkoittaa periaatteessa vain yhtä tai puoltatoista ylimääräistä
työpäivää koko vuoden aikana. Eli kuinka vaikeaa se voi olla. No, minäpä
kerron.
Syksyn aikana tajusin,
että miinustunteja kertyy aika helposti sellaisista asioista, jotka on vain
pakko hoitaa. Kun lapsen vasu-keskustelu, neuvolakäynti ja joulujuhla oli
hoidettu, minulle oli kertynyt kahdeksan miinustuntia pelkästään näistä
jutuista. Lisätään tähän ne päivät, jolloin oli jotain muuta menoja ja pakko
lähteä se puoli tuntia tai tunti aikaisemmin. Saldo jäi kaikista näistä
miinukselle. Ja se miinus on tehtävä sisään, koska palkasta vähentäminen ei
onnistu – tarkistin kyllä.
Kun siihen läjään lisätään
12 tuntia, jotka vain pitäisi löytää jostakin, aletaan olla tilanteessa, jossa
koko (työ)elämä muuttuu tuntien perässä juoksemiseksi.
Se tarkoittaa stressiä
silloinkin, kun ei ole töissä.
Se tarkoittaa jatkuvia
järjestelyjä hoitokuvioiden, viemisten ja hakemisten kanssa: miten saan iltapäivään
sen yhden ylimääräisen tunnin, jotta saan saldoa korjattua.
Se tarkoittaa fokuksen
muutosta vääräksi: ponnistelen saadakseni tunnit täyteen, en saadakseni työni
tehtyä.
Se tarkoittaa tunnetta
siitä, että mikään ei riitä.
Se tarkoittaa, että
teen töissä vääriä asioita. Otan kirjoitushommia ja muita ylimääräisiä töitä,
jotka joku muu voisi tehdä, koska niitä pystyn tekemään väsymystokkurassa
varsinaisten työtuntien jälkeen tai baarissa perjantai-iltana, kun mies jää
kotiin lapsen kanssa.
Minä tiedän, ministeri
Sipilä, että on paljon niitä ihmisiä, joilla ei ole työaikaa ollenkaan ja jotka
tekevät pyyteettömästi ja kelloon katsomatta tunteja.
Mutta useimmiten
niillä ihmisillä, joilla ylimääräisiä tunteja oletetaan työn luonteen
puitteissa, on tämä tekeminen korvattu esimerkiksi palkalla tai muilla eduilla.
Yrittäjilläkään ei ole
työaikaa. Mutta heillä arki rakentuu vähän eri lailla muutenkin. Ja usko
huviksesi, arvoisa pääministeri, olen kyllä harkinnut myös yrittäjyyttä, mutta
kun nykytyössäni olen päivittäin tekemisissä media-alan yrittäjien kanssa, ei
se ole sellainen loikka, jota tekisin kovin kevyesti.
Minulla ei ole mitään
vastaehdotusta kiky-loikalle, joka pidensi omia työtuntejani. En ole poliitikko
enkä asiantuntija, en osaa sanoa, mitä tässä olisi pitänyt tehdä.
Mutta toivoisin, että
lakattaisiin puhumasta kiky-tunneista ikään kuin ne olisivat helppoa heinää,
joka syntyy tuosta noin vain, itsestään ja helposti.
Sillä se ei pidä
paikkaansa.
