Lukion biologian tunnilla kerrottiin eläinkokeesta,
jossa eri elukoita oli laitettu T-kirjaimen muotoiseen tunneliin. Edettyään
pätkän matkaa testattavan piti kääntyä siis joko oikealle tai vasemmalle.
Oikealla odotti jokin palkinto ja mukava asia, vasemmalla sähköshokki.
Ihminen oppi kerrasta, että kannatti kääntyä
oikealle. Koiralla meni useampi yritys ja erehdys, mutta ei montaa. Surkeimman
tuloksen sai kastemato; se tarvitse noin 200 toistoa oppiakseen, kumpaan
suuntaan kannatti kääntyä. Kastemato ei siis oppinut, vaikka samaa asiaa
toistettiin yli sata kertaa.
Jotenkin tuntuu, että nykyään elän kastemadon
kanssa.
Uskoin aiemmin aika vakaasti siihen, että kun
taaperon kanssa vaan aina tekee samalla tavalla, lapsi oppii. Oppii, että
jotakin ei saa tehdä. Oppii, että tuosta asiasta tulee huutoa ja kiukkuamista.
Oppii, mitä sana ”ei” tarkoittaa.
Kun kersalla on ikää vuosi ja kymmenen kuukautta,
olen valmis myöntämään tappioni. Lapseni on vissiin kehitystasollaan jossain ameeban ja
kastemadon välimaastossa, luulisin. Se ei vaan opi.
Hyvä esimerkki on ruokapöydässä käyttäytyminen. Itse
vihaan ruoan haaskaamista ja kaikenlaista ruoan kanssa pelleilyä ja olen
kohtalaisen hiilenä, kun kersa parhaana päivänä nakkelee lattialle kaiken,
minkä käsiinsä saa: ruoan, ruokailuvälineet, astiat. Muovilautaset ovat aika
kova juttu.
Olen kieltänyt. Olen sanonut napakasti. Olen
huutanut. Olen jättänyt tavarat nostamatta ja antamatta takaisin. Olen nostanut
pois pöydästä. Olen ollut johdonmukainen ja tehnyt samat asiat samalla tavalla
viikosta toiseen. Mikään ei toimi. Se on joko psykopaatti joka ei usko tai kastemato,
joka ei muista. En tiedä, kumpi harmittaa enemmän.
Ruokapöytäpelleilyä ei varsinaisesti auta se, että
mukula ei ole pääsääntöisesti pätkääkään kiinnostunut ruuasta. Jos lapsen
karkottaa pöydästä joka kerran kun hän käyttäytyy huonosti, hän häipyy
onnellisena muihin hommiin: kiva, tuo olikin tylsä leikki, ei kiinnostanut. Jos
haluan tappaa lapseni nälkään, tämä on hyvä keino tehdä se.
Näissä tilanteissa aina välillä vähän, hmm, harmittaa, kun
saa pari vihjausta siihen suuntaan, että kyllähän se oppii ihan kaiken, minkä
sille opetat ja pitää vaan kieltää napakasti. Geez, thanks. Sitähän en
ollutkaan kokeillut.
Mutta kaksi vuotta lähestyy ja ehkäpä kastemadon
toistomäärä alkaa lähestyä loppuaan. Tulee jo hetkiä, jolloin se syö. Tulee
hetkiä, jolloin se osaa olla vieraskorea. Tulee hetkiä, jolloin se kokoaa
ylijääneet kurkunpalat nätisti lautaselle aterian päätteeksi.
Loppuyhteenveto: jos alle kolmevuotias käyttäytyy
ruokapöydässä huonosti, se ei tarkoita, etteikö olisi yritetty opettaa
tavoille. Lupaan ja vannon, että pidän tämän jatkossa mielessä.
Näköjään
kaikki, mihin joskus lasten kanssa uskoi, ampuu oman lapsen kohdalla
perseeseen.
