Lastenvaunumania

Liityin ennen hoitovapaalle jäämistäni facebookissa ryhmään, jossa keskustellaan erilaisista lastenvaunuista ja myydään ja ostetaan vaunutuotteita. On muuten parasta viihdettä ikinä. En ole ikinä tiennyt, miten vähän oikeasti tiesin lastenvaunuista ennen kuin aloin seurata tämän ryhmän ilmoituksia ja keskusteluja.

Fiilis oli sama kuin jos olisi istahtanut samaan pöytään lääketieteen opiskelijoiden kanssa jotka, no, puhuvat lääkäriä. (Senkin tein yliopistoaikoina, parasta viihdettä ikinä sekin.) Viikko meni, kun opettelin käsitteitä, googlettelin lyhenteitä ja opin tajuamaan että nitroilla ei tarkoiteta lääkkeitä vaan Emmaljunan Super Nitro-vaunuja. Tietty.

Eniten kolahti se, että on vissiin täysin normaalia omistaa esim. seitsemät rattaat. Samoin on täysin normaalia myydä rattaat eteenpäin koska ”tää ei vaan ollut mun juttu”. Okei.

Pyörittelin päätäni. Sitten aloin kerrata omaa saldoani lastenvaunuviidakossa ja totesin, että ehkä tässä kohtaa meikäläisellä ei ole paljon puhuttavaa.

Kun tulin raskaaksi, tavaraa oli tarjolla tutuilta aika paljon. Vaunuja ja rattaitakin tarjottiin aika monesta osoitteesta. Koska minulla ei ollut juuri käryä mitä halusin tai tarvitsin, päädyin lopulta kaksien vaunujen taktiikkaan. Kotiin tulivat jättikokoiset Brion hyökkäysvaunut, joilla ajattelin lähteä liikkeelle jos suuntaisin vain lenkille. Toinen setti olivat kevyet matkarattaat, joihin sai napsautettua kiinni turvakaukalon. Samainen turvakaukalo kiinnittyi autossa olevaan telakkaan, eli tällä pääsi helposti myös autolla liikkelle. Ajattelin, että nyt olen varautunut joka tilanteeseen.

Paitsi että ei. Puolen vuoden käytön jälkeen matkarattaat hajosivat käsiin. Ostin seuraavaksi yhdeltä tutulta kolmipyöräiset kiiturit joihin olisi saanut sisarusistuimen ja jotka sitten osoittautuivatkin suhteettoman painaviksi, olivat etupyörän ansiosta ratikoissa liikkuessa aika pitkät ja kun alkoivat sopivasti kulahtaa, ei tuo ihana kääntyvän etupyörän ominaisuus enää ollutkaan niin kovin kääntyvä.

Ohimennen olin kuitenkin diilannut yhdeltä kaverilta vanhat vaunut mökille päiväunivaunuiksi ja kun alakerran naapuri myi ilmakumirenkaisia vanhoja vaunuja, ne lähtivät sämpyläpussilla vanhempien mökille niin ikään päiväunivaunuiksi.

Okei, myönnetään, homma alkoi lähteä vähän käsistä.

Sitten ostimme miehen kanssa ne ensimmäiset ja viimeiset uudet rattaat joissa kersa vetää päikkäreitä tätä kirjoittaessa. Merkki Britax, kaksi kääntyvää etupyörää, ilmakumirenkaat jotka selviävät jopa mukulakiviteillä ja tekniikkaa vähemmän kuin avaruusaluksessa, mikä on aina plussa.

Samalla työhuoneessa alkoi olla vähän ruuhkaa, joten nyt piti vaunuja saada lihoiksi. Kahdet vaunut menivät kaupaksi netin kirppariryhmissä. Ei muuten ollut mikään pieni urakka. Toiset myin sellaisenaan pikkurahalla, mutta sisarusrattaat vaativat ensimmäisenä käynnin työkaverin omakotitalolla painepesuria lainaamassa (eihän kukaan enää tulitikkuja lainaile, eli tämä lienee moderni versio siitä), valokuvaamisen sieltä sun täältä, lisäkuvat kyselijöille ja kuljettamisen hevon hornaan. Pääasia kuitenkin, että menivät kaupaksi.

Tarinan opetus? Kun lapsitarvikkeiden kanssa markkinavoimat jylläävät, myös second hand-markkinoilla käy aika kova kuhina. Ja siksi ihmetyttää, että alalla ei ole ihan järjestäytynyttä toimijaa.

Vaunumyllyssä olen nimittäin päässyt tutustumaan siihen ihanaan kertakäyttökulttuuriin, joka alalla vallitsee.

Asuinalueellamme on polkupyöräliike, jonka omistava pyöräteknikko on ollut meille isoksi avuksi – täyttänyt ja paikannut renkaat pyydettäessä, öljynnyt akselit ja tehnyt yleisiä huoltohommia pikkurahalla. Koska Suomessa ei fillareiden vuokraaminen ja huoltaminen tarjoa kovin leveää leipää talvisaikaan, kaveri kertoi harkinneensa lastenvaunujen huoltamisesta sivubisnestä. Homma oli kaatunut siihen, että lastenvaunujen varaosia ei myydä muuta kuin jälleenmyyjille.

Pyörien vaihtaminen olisi tarkoittanut uusien pyörien tilaamista maahantuojilta. Jos olisin halunnut vaihdattaa vaunuihin ilmakumirenkaat tai edes uudet pyörät, se olisi tullut paljon kalliimmaksi kuin uusien ostaminen, ja ne olisi pitänyt siis tilata liikkeestä, joka myi uusia vaunuja.

Melko perseestä, sanoisin. Sillä oikeasti, mikä voisi olla parempaa kuin liike, joka ostaisi käytettyjä vaunuja ja myisi niitä huollettuina ja korjattuna?

Teknikon jäljiltä voisi luottaa siihen, että jarrut toimisivat moitteettomasti, pyörät olisivat reilassa ja tekniikka pelaisi. Kankaita ja muita kilkkeitä nyt jokainen voisi sitten varustaa makunsa mukaan.

Vaunujen ostaja voisi käydä testaamassa uudet vaunut liikkeessä ja löytäessään mieleisensä merkin, käydä tsekkaamassa, josko niitä löytyisi käytettynä. Näinhän tehdään netissä jo nyt. Tällainen liike pelastaisi myös vaunujen myyjän hervottomalta vaivannäöltä.

Ja ennen kaikkea se auttaisi minun tapaisiani ihmisiä käyttämään elämänsä johonkin järkevämpään kuin lastenvaunuryhmissä roikkumiseen.