Lähdin aamulla kuudelta ajamaan mökiltä kaupunkiasunnolle. Päivän konsepti oli selvillä. Olin tilannut siivouspalvelusta siivoojan aamuyhdeksältä. Ehtisin sopivasti kotiin vähän järjestelemään ennen siivoojan tuloa, yhdeksältä päästäisin siivoojan sisään ja lähtisin läppärin kanssa kaupungille. Kävisin aamiaisella, tekisin kirjoitushommia. Yhden maissa menisin takaisin puhtaaseen kotiin, pesisin vähän pyykkiä, laittaisin ovet takalukkoon ja lähtisin virkistyneenä takaisin mökille.
Kello yhdeksältä olen kotona, imuri odottamassa, ovikello ei soi. Varttia yli etsin siivouspalvelun numeron ja soitan. Jahah, siivooja ei olekaan kuitannut, sopiiko, jos he etsivät uuden siivoojan? No sopiihan se, mutta olen nyt tullut tämän takia 150 kilometrin päästä eli mielellään saisi tapahtua melko nopeasti. Kaveri lupaa soittaa minulle takaisin.
Menee kolme varttia. Järkkäilen kotona. Vatsa kurnii. Lopulta koetan soittaa takaisin, puhelu päättyy tuut-tuut-tuut-vaiheeseen eikä mene läpi. Uusi yritys. Asiakaspalvelija vastaa. Joo, hän oli juuri soittamassa minulle. Uusi siivooja löytyy, mutta pääsee vasta klo 11.15. Ok, vielä tunti odotusta.
Päätän hoitaa toisen epämiellyttävän asian odottaessa ja soitan pankin asiakaspalveluun. Unohdin helleviikoilla pankkikorttini auton etuikkunalle ja se muuttui saman muotoiseksi kuin Aalto-vaasit. On toiminut tähän saakka, mutta vähän satunnaisesti. Haluan tilata uuden kortin. Kolmen tunnistautumisen jälkeen pääsen puhumaan asiakaspalveluun.
Virkailija selvästi puhuu kaiket päivät vanhusten kanssa. Hän teitittelee minua ja kertoo asiansa sel-ke-äs-ti ar-ti-ku-loi-den. Samalla hän sanoo, että minulla näyttää olevan pari ylimääräistä debit-korttia, pitäisikö nämä kuolettaa niin ei tule turhia maksuja? Mikäpä siinä, kuoleta vain.
Siivooja saapuu, jätän hänet asunnolle ja lähden keskustaan. Kahvilan tiskillä koetan maksaa omalla kortillani, jonka lähimaksu on toiminut edelleen. Paitsi että nyt ei toimi. Kokeilen syöttää korttia, ei toimi. Kokeilen toista korttia, sekään ei toimi. Tajuan, että pankin asiakaspalvelija on ilmeisesti kuolettanut eri kortin, kuin mitä ajattelin. Kokeilen kolmatta korttia ja tajuan, ettei sekään toimi.
Jutustelen myyjälle, kuinka juuri tänään tilasin uuden kortin kun on mennyt pilalle tämä oma kortti. Hän katsoo minua kuin mielenterveyspotilasta. Jo tilaamani aamiainen katoaa tiskin taakse. Kysyn, löytyykö pankkiautomaattia. Löytyyhän sellainen, viereisestä korttelista.
Matkalla kolme eri feissaria yrittää pysäyttää minut neljä eri kertaa. Viimeisellä kerralla sanon melkoisen kireästi, että nyt ei ihan ole hyvä hetki. Kaduttaa. Mutta oikeasti, olisikohan tilannetaju mitään?
Palaan kahvilaan, maksan käteisellä, tunnen itseni mummoksi. Saan sentään maksettua ja saan ruokaa. Syön sen suurin piirtein kolmessa sekunnissa. Päätä särkee. Heräämisestä on mennyt kuusi tuntia ja olen juonut kupin kahvia. Parin tunnin päässä on edessä paluu kotiin ja sieltä pitäisi ehkä sitten soittaa taas uudestaan pankin asiakaspalveluun. Jos vaikka saisin väärän kuoletetun kortin takaisin elävien kirjoihin. Kunhan sen jälkeen kokoilen tavarat ja lähden kaupan kautta mökille, olen siellä ehkä vain noin seitsemää tuntia myöhemmin kuin mitä alunperin ajattelin.
Tarinan ironia? Tämän piti olla se rento ”omaa aikaa”-päivä. Illalla, kun pääsen takaisin mökille, siellä odottaa epäilemättä mies, joka on aivan poikki vietettyään koko päivän kaksin ipanan kanssa. Toisaalta, mökillä odottaa myös halkaisukirves ja pöllejä. Tämän päivän jälkeen menen mielelläni viettämään niiden kanssa laatuaikaa.
Joskus tuntuu, että tämä ruuhkavuosiarki on kosminen vitsi, jonka käsikirjoittajalla on ollut ihan liikaa aikaa.
