tiistai 24. huhtikuuta 2018

Tätä se kiky-loikka tarkoittaa


Hei, pääministeri Sipilä.

Tiedän, että minun ei pitäisi valittaa kiky-loikasta.

Rehellisesti sanoen, minun ei pitäisi nyky-Suomessa valittaa yhtään mistään; minulla ei mene riittävän huonosti. Meidän perheessä molemmilla aikuisilla on töitä, emme joudu rimpuilemaan aktiivimallin kynsissä eikä meidän tarvitse kaupassa murehtia, onko meillä varaa ostaa pehmeämpää vessapaperia. Meillä menee ihan hyvin.

Silti kiky-loikka tuntuu meidän, ihan tavallisten keskituloisten palkansaajien arjessa. Ajattelin nyt kertoa sinulle, miksi.

Olen työpaikassa, jossa on käytössä työajan seuranta. Päivisin tiliä tehdään 15 minuutin tarkkuudella siitä, mihin työaika käytetään.

Jos teen joka päivä säädetyn 7,5 tunnin työpäivän, saldoni on nolla. Jos teen tunteja enemmän, saldo muuttuu plusmerkkiseksi, jos vähemmän, saldo jää miinusmerkkiseksi. Päinvastoin kuin voisi luulla, minulla ei sinänsä ole mitään työajan seuraamista vastaan; en ole systeemin isoin fani, mutta töissä, joissa ylityötunteja kertyy ja jää ns. pimentoon, seuranta auttaa.

Mutta kun kiky-meininki alkoi, laskettiin kiky-loikan tunnit koko vuodelta ja ne vähennettiin saldoista. Koko vuoden kuusiminuuttiset lisättiin siis kertaheitolla saldolaskelmaan heti tammikuussa.

Tämä tarkoitti, että ne kollegat, joilla oli ollut tehtynä vaikkapa koko viikon ylityöt, menettivät ne. Plussasaldotunnit vain katosivat.

Kaikki ne pitkät työpäivät, töissä istutut illat ja mahdolliset viikonloput, joiden turvin kollega oli ehkä ajatellut pitävänsä ylimääräisen pitkän viikonlopun tai loman, katosivat. Valtio otti ne.

Sitten on meikäläisen tapaisia, joilla oli aika kova homma saada ne saldot pysymään plusmiinusnollassa alunperinkin.

Olin istunut joulun välipäivinä hiljaisella konttorilla 12 tunnin työpäiviä koettaen saada syksyn miinustunnit tasattua. Kun naapuritiimin vetäjä kävi jossain vaiheessa kysymässä, mitä kuuluu, aloin itkeä. Veikkaan, että ei tule kysymään uudestaan ihan heti.

Lähdin vuoden viimeisenä työpäivänä kotiin kädet väsymyksestä täristen, mutta helpottuneena. Olin saanut miinustunnit tehtyä sisään, saldo oli nollilla.

Loppiaisen jälkeen seuraavan vuoden kiky-tunnit lisättiin saldoon. Koska teen 80-prosenttista työaikaa, miinustunteja kertyi 12. Tuijotin järjestelmän lukemaa ja halusin itkeä. Tajusin, että minulla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta saada näitä tehtyä järkevästi sisään.

Ja kyllä, pääministeri Sipilä, tiedän, että se tarkoittaa periaatteessa vain yhtä tai puoltatoista ylimääräistä työpäivää koko vuoden aikana. Eli kuinka vaikeaa se voi olla. No, minäpä kerron.

Syksyn aikana tajusin, että miinustunteja kertyy aika helposti sellaisista asioista, jotka on vain pakko hoitaa. Kun lapsen vasu-keskustelu, neuvolakäynti ja joulujuhla oli hoidettu, minulle oli kertynyt kahdeksan miinustuntia pelkästään näistä jutuista. Lisätään tähän ne päivät, jolloin oli jotain muuta menoja ja pakko lähteä se puoli tuntia tai tunti aikaisemmin. Saldo jäi kaikista näistä miinukselle. Ja se miinus on tehtävä sisään, koska palkasta vähentäminen ei onnistu – tarkistin kyllä.

Kun siihen läjään lisätään 12 tuntia, jotka vain pitäisi löytää jostakin, aletaan olla tilanteessa, jossa koko (työ)elämä muuttuu tuntien perässä juoksemiseksi.

Se tarkoittaa stressiä silloinkin, kun ei ole töissä.

Se tarkoittaa jatkuvia järjestelyjä hoitokuvioiden, viemisten ja hakemisten kanssa: miten saan iltapäivään sen yhden ylimääräisen tunnin, jotta saan saldoa korjattua.

Se tarkoittaa fokuksen muutosta vääräksi: ponnistelen saadakseni tunnit täyteen, en saadakseni työni tehtyä.

Se tarkoittaa tunnetta siitä, että mikään ei riitä.

Se tarkoittaa, että teen töissä vääriä asioita. Otan kirjoitushommia ja muita ylimääräisiä töitä, jotka joku muu voisi tehdä, koska niitä pystyn tekemään väsymystokkurassa varsinaisten työtuntien jälkeen tai baarissa perjantai-iltana, kun mies jää kotiin lapsen kanssa.

Minä tiedän, ministeri Sipilä, että on paljon niitä ihmisiä, joilla ei ole työaikaa ollenkaan ja jotka tekevät pyyteettömästi ja kelloon katsomatta tunteja.

Mutta useimmiten niillä ihmisillä, joilla ylimääräisiä tunteja oletetaan työn luonteen puitteissa, on tämä tekeminen korvattu esimerkiksi palkalla tai muilla eduilla.

Yrittäjilläkään ei ole työaikaa. Mutta heillä arki rakentuu vähän eri lailla muutenkin. Ja usko huviksesi, arvoisa pääministeri, olen kyllä harkinnut myös yrittäjyyttä, mutta kun nykytyössäni olen päivittäin tekemisissä media-alan yrittäjien kanssa, ei se ole sellainen loikka, jota tekisin kovin kevyesti.

Minulla ei ole mitään vastaehdotusta kiky-loikalle, joka pidensi omia työtuntejani. En ole poliitikko enkä asiantuntija, en osaa sanoa, mitä tässä olisi pitänyt tehdä.

Mutta toivoisin, että lakattaisiin puhumasta kiky-tunneista ikään kuin ne olisivat helppoa heinää, joka syntyy tuosta noin vain, itsestään ja helposti.

Sillä se ei pidä paikkaansa.

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Superäidit


Tiedättekö sen tunteen, kun tässä vanhemmuushommassa joku tekee aina kaiken paremmin?

Tuttavapiiristä löytyy aina se yksi, jonka lapsi ei koskaan katso ruutua, toinen, jonka kotona on aina puhdasta ja siistiä, kolmas joka ei huuda mukulalleen. Ennen kaikkea löytyy niitä, jotka saavat enemmän aikaan, töissä ja kotona, vaikka jaloissa pyörii yhdestä neljään pientä lasta.

Ovatko nämä vain superihmisiä?

No, eivät ole. Asia on rassannut minua niin paljon, että olen jopa jonkin verran johdonmukaisesti jutellut niiden kanssa, joille koko homma tuntuu olevan rentoa reggaeta.

Naapurin mutsin kotona on siistimpää ja puhtaampaa kuin meillä osittain sen takia, että hän ulkoilee lastensa kanssa vähemmän. Siivousaika on otettava jostain ja heillä se otetaan ulkoilusta, ei joka päivä, mutta riittävän usein.

Toinen naapurin mutsi sanoi suoraan, että heidän taaperoikäisensä kanssa on ollut helppoa aina hoitaa asioita: mukula viihtyy rattaissa ympärilleen katselemassa, vaikka äiti kiertäisi samana päivänä postit, pankit ja alennusmyynnit. Oman lapseni kanssa olen hoitanut virasto- tai kauppa-asioita vain silloin kun on ollut absoluuttinen pakko, sitä säntäilyn ja häröilyn määrää ei kestä kukaan.

Tuttavani, jota pidin täydellisenä superäitinä, totesi lakonisesti, että hänellä on viidentoista minuutin kävelymatkan sisällä työpaikka, koti ja lasten päiväkoti ja pk-seudulla neljä hyväkuntoista isovanhempaa. Hän on edelleen mielestäni superäiti, mutta tämä selitti silti asioita; omaa kovalevyä kuormittaa nimenomaan helposti saatavien hoitajien puute ja toinen silmä kellossa-eläminen, mitä pk-seudun työmatkat ja muut siirtymät eivät helpota.

Alkoi helpottaa.

Kyllä, on paljon ihmisiä, jotka hanskaavat tämän homman monella mittarilla paremmin ja ovat vähän vähemmän väsyneitä.

Mutta syitä sille voi olla vähän muitakin kuin se, että minä persoonana nyt vain olen niin heikko lenkki.

Sitten on vielä se porukka, jolla ei ole näitä selittäviä tekijöitä, mutta jotka perheenä vaativat itseltään ja toisiltaan paljon: töissä, harrastuksissa, lasten harrastuksissa, ruokavaliossa. Ja se on ihan ok. Se on näiden perheiden valinta.

Mutta jos itselle on tärkeämpää istua rauhassa kahvikupin ja kirjan kanssa, niin sekin on ok. Se vain tarkoittaa sotkuisempaa kotia ja säännöllisiä morkkiksia sen kanssa, että joku muu tekee kaiken paremmin.

Entäs minä? Vein töihin sämpylöitä ja sain valtavat pisteet. Ehdin leipoa, koska jätin kotona siivoamatta. Siivoamisen jäljiltä koti olisi ollut siisti ehkä vartin. Töissä sämpylöistä saadut kiitokset kestivät paljon pitempään.

Ehkä tämä on se yksi asia, jossa voin itse olla superäiti.