Joskus perheille tekisi hyvää irrottautua nipusta

Kesäloma edessä ja säätämisen taso korkealla. Story of my life. Kun kevät meni vähän eri tavalla kuin luulin, ovat kaikki lomajärjestelyt vaihteessa. Haluaisin perheloman, yksinäisen kirjoitusloman, mökkiloman ja pari muuta lomaa, kaikki samassa heinäkuussa. Kertokaa toki, jos löydätte jostain Harry Potterin ajankääntäjän.

Lomia järjestellessä törmään myös siihen, että meillä tehdään asioita eri kokoonpanoilla, vaikka meitä on vain se kolme. Ja koska olen tällainen itserakas kusipää, olen sitä mieltä, että se on oikeastaan aika hyvä juttu.

Välillä nimittäin tuntuu, että perheet tekevät kaiken yhdessä silloinkin, kun se ei ole kenellekään kivaa. Kun näkee, että molemmat vanhemmat kipristelevät leikkipuistossa tai Linnanmäellä, silloin miettii, että oliko tämä nyt sitten hyvä juttu.

Joskus sillä ”koko perhe tekee yhdessä”-ajatuksella tuntuu olevan vähän kostoretken makua: jos minä olen kiinni lasten kanssa, sitten olet sinäkin.

Tietenkään se ei kaikille toimi näin. Monet haluavat nimenomaan tehdä kaiken mahdollisen yhdessä. Useamman pienen lapsen perheessä tarvitaan ne molemmat vanhemmat, jotta homma pysyy kasassa. Ja monessa perheessä pienen ikäeron lapset haluavat myös päästä yhdessä sisaruksen kanssa liikenteeseen aina kun mahdollista, mikä sekin on hieno juttu.

Mutta joskus, jos koko perheen yhteinen aika tarkoittaa päätä kiristävää vannetta, voisi ehkä miettiä sitäkin optiota, että erotettaisiin osa perheestä erilleen nipusta. Se, että tehdään asioita eri kokoonpanoilla, ei tarkoita, että perhedynamiikassa on jotain vialla.

Itse tykkään tehdä lapsen kanssa asioita kaksin. Esimerkiksi viime kesän paras päivä oli se, kun ajoimme nelivuotiaan kanssa auton Lapin junaan Tampereelle ja kävimme ennen yöjunaan nousemista Pikku Kakkosen puistossa leikkimässä. Mies oli silloin jalkapalloreissussa Pietarissa.

Ja ei, aina ei ole näin idyllistä ja kyllä, joskus olisi hyvä, jos tehtäisiin enemmän asioita yhdessä kaikki kolme. Mutta tasapainoa tämäkin. 

Se, että koko perhe tekee yhdessä asioita, on arvokasta. Mutta niin on sekin, että kaikilla on hyvä olla.

Sillä missään ei oikeasti ole lakia, joka sanoo, että tietyt asiat pitää tehdä koko perheen voimin kaikki yhdessä tai maailma kaatuu ja supernanny tulee soittamaan ovikelloa. Kukaan meistä ei myöskään ole tilivelvollinen toisille siitä, tekeekö oma perhe asioita yhdessä vai erikseen ja missä mittakaavassa.

Eli jos tuntuu, että nyt olisi se kesä, jolloin tekisi hyvää irrottautua nipusta, ota kalenteri esiin. Joskus se nippu on ennen kaikkea omien korvien välissä.  

Sääriluun lisäksi myös vanhemmuus piti kasvattaa uudestaan

Meidän erilaisen kevään jälkeen asiat alkavat palautua normaaliksi. Lapsi potkuttelee tyytyväisenä potkulaudalla, kiipeilee kiipeilytelineissä ja jarruttaa keinun reippaasti, vaikka jalkaterä kääntyy.

Vain yksi asia on muuttunut.

Minä en pysty katsomaan mitään näistä.

Ennen tätä kevättä minä olin se äiti, joka ei ulkona touhutessaan kieltänyt enkä hermoillut, kun lapsi kiipesi kiville, keinui lujaa tai hyppäsi alas kiipeilytelineestä. Meillä mies hoitaa ”varovarovarovaro”-mantran ja yksi sellainen vanhempi riittää. Totta kai kiellän, jos lapsi on tekemässä jotain ihan älytöntä, mutta esimerkiksi kalliolle ja puihin kiipeilyssä olin ennen onnettomuutta aika luottavainen, että kyllä se pärjää.

Viime viikolla, kun lapsi kaatui potkulaudalla, menin katsomaan tilannetta ulkoisesti täysin rauhallisena. Kun mukula potkutteli uudestaan matkoihinsa, koetin vakuuttaa itselleni, että minun ei tarvitse oksentaa viereiseen kukkapenkkiin.

Aina sanotaan, että lapset toipuvat onnettomuuksista nopeasti. Niin toipuvatkin. Vanhempien toipumisesta taas kukaan ei puhu yhtään mitään.

En tiedä kuinka kauan menee, ennen kuin oma äitiys palaa takaisin siihen pisteeseen, jossa lapsen polkupyöräily ja puihin kiipeäminen eivät enää saa aikaan hengenahdistusta. Toivon, että se joskus palaa.

Murtuneen luun kasvattaminen takaisin kävelykuntoon vei kuusi viikkoa. Oman äitiyden kasvattaminen takaisin vie todennäköisesti pitempään.

Mitä ne on ne ruuhkavuodet

”Allekirjoitan täysin määritelmän elämän ruuhkavuosista, vaikka en ole edes töissä!”, kommentoi minulle kerran yksi ystäväni. Hänellä on kolme lasta. Vastasin hänelle tuolloin hymiön kera, että niitäpä tässä koen itsekin kahlaavani, vaikka minulla ei ollut silloin vielä lasta.

Ruuhkavuosista puhutaan paljon ja vaikka montaa muotitermiä karsastankin, myönnän, että tämä on mielestäni kuvaava. Ruuhkaa tuntuu olevan niin elämässä kuin kovalevylläkin ja välillä tekee mieli karjua, kun vihreistä valoista huolimatta mikään ei liikahda ainakaan eteenpäin.  

Aika monesti ruuhkavuosista puhutaan nimenomaan pikkulapsiaikana, mutta omasta mielestäni kyse on aika paljon laajemmasta ilmiöstä.

Minun mielestäni ruuhkavuosi määritelmällisesti tarkoittaa ajanjaksoa, jolloin jonkun muun hyvinvointi on riippuvainen minun ajankäytöstäni. Pikkulapsiaikana on pakko tehdä ratkaisuja sen mukaan, mitä lapset tarvitsevat. Mutta ihan samassa kadotuksessa ovat ne, jotka hoitavat ikääntyneiden sukulaisten asioita, tukevat sairastunutta puolisoa tai säätävät asioita masentuneen ystävän puolesta. Ja ruuhkaisaa tuntuu olevan myös niillä, joiden ajan työt tai luottamustoimet haukkaavat.

Jokainen päättää periaatteessa ajankäytöstään itse, mutta käytännössä aika moni on tilanteessa, jossa jonkun muun elämäntilanne tai aikataulu säätelevät oman kiireen määrää. Ja silloin kahlataan ruuhkavuosia.

Kuten aiemmin kirjoitin, mielestäni väsymys ei ole lapsiperheiden yksinoikeus. Samalla tavalla ruuhkavuodet eivät ole vain pikkulapsiajan juttu. Ruuhkaa voi olla meillä kaikilla, vaikka laatu vaihtelee..

Eli jospa yleisen kiukuttelun sijaan avattaisiin ikkunat, laitettaisiin radion nupit kaakkoon ja vilkutettaisiin naapurikaistan kuskille. Sillä hermoilu ei auta ruuhkassa pätkän vertaa.