Hemmottelua äidille, suksikaa suolle

Aina säännöllisin väliajoin saa lukea, miten äideillä pitäisi olla sitä kuuluisaa omaa aikaa. Pitäisi muistaa hemmotella itseään ja kaikkea.

Joo, niin pitääkin. Mutta mistä turkasesta johtuu, että joka kerran äidille tyrkytetään niitä samoja asioita, joiden pitäisi edustaa omaa aikaa ja hemmottelua?

Jos uskoisin naistenlehtiä ja blogeja, jokaisen äidin olisi syytä päästä ainakin kasvohoitoon, jalkahoitoon, kahvilaan ja lisäksi säännöllisesti johonkin jumppaan tai joogaan.

Kahvilaa lukuun ottamatta menisin itse mieluummin hammaslääkärille juurihoitoon kuin mihinkään näistä.

Ryhmäliikuntatunnille olen viimeksi osallistunut vuonna 2009 kun silloisen työpaikan virkistyspäivässä oli ohjelmassa rentouttava venyttely. Itkin koko tunnin, koska kokemus oli niin nöyryyttävä. En ole vielä tavannut ryhmäliikuntaohjaajaa joka tajuaisi, että ei, minä en ihan oikeasti taivu yleensä siihen aloitusasentoon, josta taivutus olisi tarkoitus aloittaa. Fyssari totesi opiskeluaikoina minusta, että sinulla on sellainen yhtäjaksoinen kramppi korvien alta kantapäihin. Asia selvä. Joillain kuolema kuittaa univelat, minulla se ehkä kuittaa kankeuden.

Kasvohoito, edellinen käynti vuonna 2006. Olin saanut lahjakortin ihon mikrokuorintaan valmistujaislahjana. Käynnistä muodostui ikimuistoinen sekä minulle että sille noin 15-vuotiaalle kosemtologineidolle, joka kovasti halusi keskustella kanssani ihonhoidosta. Keskustelu sujui suurin piirtein näin.

Kosmetologi: Sulla on vähän tällainen sekaiho. Mitä puhdistusainetta sä käytät?

Minä: Raanavettä.

Kosmetologi: Milloin sä olet tehnyt viimeksi ihokuorinnan?

Minä: En vielä koskaan.

Muutama saman tyyppinen kysymys ja vastaus myöhemmin ja kosmetologi lakkasi keskustelemasta.

Jalkahoidosta on vähemmän aikaa, sellaisessa kävin raskausaikana. Jalkahoitaja oli pyörtyä kauhusta jalkani nähtyään ja vietti koko hoidon ajan voivottelemalla, miten kauheassa kunnossa ne olivat. Hänellä meni niin paljon aikaa jalkapohjien pehmentämiseen, että en saanut luvattua kynsien lakkausta lainkaan ja työskentely raspilla oli niin tehokasta, että toiseen jalkaani sattui sen jälkeen parin päivän ajan joka askelella.

Kahviloissa käyn ihan mielelläni, mutta vauva-aikana niihin menossa ei ollut erikoista hohtoa; tenava nukkui kahviloissa aina niin hyvin, että kävimme lounaalla ulkona 2-3 kertaa viikossa. Nykyään jos pääsen ilman lasta jonnekin, valitsen mieluummin jonkun mahdollisimman hiljaisen paikan, ja Helsingissä useimmissa kahviloissa on minun makuuni liian kova meteli.

Eli hemmottele äitiä, mitä minä sitten haluaisin? Kaikkein mieluiten menisin päiväksi metsään ilman miestä ja lasta, joko yksin tai jonkun ystävän kanssa ja niin, että joku toinen olisi hoitanut kaikki valmistelut (lue: seisonut päällään keittiön kaapissa ja vaatekaapissa, etsinyt tavarat ja eväät valmiiksi ja putsannut pölyt vaelluskengistäni). Vielä mieluummin tapaisin ystäviä lapsettomassa ja miehettömässä saunaillassa, jonka järjestelyt niin ikään joku muu hoitaisi. Tai sitten menisin kirjastoon KOKO PÄIVÄKSI johonkin hiljaiseen koppiin, vain minä, läppäri ja kasa kirjoja.

Mutta näitä hemmottelumuotojahan ei kukaan tarjoa, koska siinä ei saada myytä mitään, mikä olisi erikoisen kallista ja sisältäisi kemikaaleja. 

Jatkan siis haaveilua omasta hemmottelupäivästä. Ja luen vapaahetkinäni naistenlehdistä, miten tärkeää kotiäidille olisi päästä kasvohoitoon.

Malja lapsettomille

Pari viikkoa sitten vietettiin äitienpäivän aattoa ja lapsettomien lauantaita. Sosiaalisessa mediassa heräsi pientä keskustelua siitä, onko päivä ennen kaikkea omistettu tahattomasta lapsettomuudesta kärsiville vai yleisemminkin lapsettomille.

Lapsettomuudesta puhuttaessa tunnutaan menevän kovin helposti äärimmäisyyksiin. On niitä lapsettomia, jotka kulkevat läpi koko hedelmöityshoitojen kirjon ja aktiivisesti surevat lapsettomuutta. Sitten on elämäntilanteen vuoksi lapsettomia ja vapaaehtoisesti lapsettomia. Ja epäilemättä kaikenlaista siltä väliltä.

Ja välillä tuntuu, että tästä porukasta ei tiedetä yhtään mitään.

Samalla kun markkinavoimat lokeroivat ihmiset sujuvasti perhekoon ja ikäjakauman mukaan, välillä tuntuu, että lapsettomuus on edelleen kummallinen tabu.

Olen itse aikanaan lueskellut vapaaehtoisesti lapsettomien sivuja ja keskusteluja ja tunnistanut itseni. Koska omalla kohdallani lapsen saantia ei edeltänyt riuduttava ja kaikennielevä tarve lisääntyä, myös jääminen vapaaehtoisesti lapsettomaksi olisi voinut olla korteissa. Ja eihän niitä lapsia päättämällä synny. Minulla ja miehellä kävi luontoäidin arpajaisissa tuuri, täysin ilman omaa ansiotamme.

Viihdyn hyvin nykyisessä elämäntilanteessani ja lapsi on totta kai rakas. Silti, oltuani kohta kaksi vuotta äiti, olen edelleen sitä mieltä, että lapsetonkin elämä olisi ihan hyvää elämää.

Joskus sitä huomaa ajattelevansa, millaista se oma elämä olisi ollut, jos lasta ei olisi tullut. Erilaista, toki. Saisin katsella jääkiekon MM-kisoja rauhassa ja jos olisin ottanut välivuoden työelämästä, siihen olisi ehkä kuulunut enemmän matkustelua ja vähemmän pyykinpesua. Toisaalta, moni iso asia olisi sitten myös jäänyt toteutumatta.

Elämä kuitenkaan harvemmin junnaa tyhjiössä; jos ei olisi tullut lasta, sitten olisi tullut muita hyviä asioita. Uskon, että sekin olisi ollut ihan jees. Ei samanlaista, ei ehkä verrattavaa. Mutta hyvää elämää silti.

Ehkä olen elänyt pää pensaassa, mutta haluaisin vähän enemmän kuulla ja lukea niitä tarinoita, joissa kertojina ovat onnellisesti vapaaehtoisesti lapsettomat. Sitä samastumispintaa on nimittäin minun makuuni aika vähänlaisesti. Vaihtoehtoja pallottelevana parikymppisenä olisi ollut joskus mukava lukea niistä lapsettomista, jotka eivät ole lapsettomuuden kanssa kipuilevia poliitikkoja eivätkä uraohjuksia, vaan tavallisia ihmisiä, jotka eivät määrity sen kautta, onko heillä lapsia vai ei.

Kippis siis sinulle, lapseton. Olet saattanut valita osasi tai päätyä siihen valitsematta. Mutta älä anna kenenkään ulkopuolisen sanella sinulle, onko se hyvä osa vai ei.