Sängynpetausindeksi

Heräsin tällä viikolla huomaamaan merkillisen asian: jo useamman viikon ajan olen sisällyttänyt aamurutiineihin sänkyjen petaamisen.

Jaa että miksi tämä on merkittävää? No, kersan syntymän jälkeen petasin vuoden aikana sängyn vissiin kolme kertaa. Kerran ristiäisiin (kaveri auttoi) ja pari kertaa siivoojan tuloa varten (että siivooja ei käyttäisi siihen aikaa). Muulloin ei vaan kerinnyt.

Se ei ollut pakollista. Siitä ei ollut hyötyä. Se olisi näyttänyt siistimmältä mutta hei, mitä väliä siinä kaaoksessa.

Viimeiset pari vuotta aika on vain kadonnut jonnekin madonreikään. Päivät ovat sujuvasti menneet tunteessa, että on klovni, joka koettaa tasapainotella lautaspinoja käsien ja jalkojen avulla samalla, kun tanssii nuoralla. Pakolliset pyykit, tiskit, ruoanlaitot, rutiinit. Nopeasti, että ehtii edes jotain. Rumba ei lopu. Lyhyet tauot on pakko koomata, jos aikoo jaksaa.

Ja sitten äkkiä se on yli kaksivuotias. Jos se jättää aterian väliin, ei haittaa, aina tulee seuraava ateria. Jos päiväunet jäävät väliiin, se ei ole enää kansallinen hätätila. Se ei syö enää (pelkästään) soseita eli lattia ei enää näytä siltä, että hiomakoneelle olisi käyttöä. Sen voi työntää lapsenvahdin käsiin ihan rauhallisin mielin ja lähteä itse kirjastoon leikkimään, että omistan yhä aivot.

Äkkiä kotona sängyt on pedattu. Keittiössä on itse tehtyjä sämpylöitä. Vien vastaleivottua kakkua tuliaisiksi kylään ja muistan elvistellä sillä.

Totta kai kotona on edelleen pölyä enemmän kuin pienessä afrikkalaisessa kylässä ja vessojen peseminen suoritetaan ehkä kolmen kuukauden välein – ei nyt sentään ruveta liioittelemaan tässä elämänhallinnassa. Mutta lumivyöryn alle jäämisen tunne on poissa.

Alan ymmärtää sen ovelan logiikan, miksi hoitovapaata on mahdollista pitää kolmeen vuoteen saakka. Kun kersa on kaksi ja puoli, alkaa helpottaa. Heikkomuistisimmat ajattelevat, että ai, ei se ollutkaan niin paha setti, tehdään toinen. (Ei tehdä.)

En ole niin naiivi, että luulisin kaiken olevan tästä eteenpäin helppoa heinää. Tulee vaiheita, osavaiheita ja romahduksia. Uusia uhmakausia ja hetkiä, jolloin harkitsen avantouintiretkeä Suomenlinnaan.

Mutta myös niitä hetkiä, jolloin petaan sängyn. Enkä pidä sitä enää ihmeenä.

Lastenhoitajalennolle.com

Kaveri lähtee Dubaihin jouluksi. Kateellinen, minäkö? Oi kyllä.

Samalla huomaan, että aina, kun asiasta tulee puhetta, keskustelu kääntyy lentoon. Miten teidän lapsi viihtyy koneessa? Aamu-, ilta- vai päivälento? Miten meinaatte selviytyä?

Tästä päästään taas yhteen valitusvirteen aihepiirissä ”palveluita joista maksaisin jos joku niitä tarjoaisi”.

Minulla asuu tuttuja Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Kun olen nyt hoitovapaalla, minulla olisi aikaa lähteä pidemmälle. Miehellä ei ole.

Ja tässä tullaan siihen kohtaan, mikä nyppii. Selviäisin reissusta kersan kanssa kahden ihan mainiosti (edellyttäen että visani luottoraja riittäisi) mutta en selviä tuosta lennosta yksin.

Perillä kaikki kyllä järjestyisi. Ajan sujuvasti autoa vasemmalla puolella ja olen ninja turvaistuinten kanssa. Lähes kaikki tuolla suunnalla asuvat tuttavani elävät pikkulapsivaihetta, eli tiedossa olisi ilmaista majoitusta ja tutut voisivat neuvoa parhaat kohteet kersan kanssa. Jos jotain sattuisi, lapselliset ihmiset myös tietäisivät, mistä löytyy lääkäripalveluita ja mitä apteekista saa ja millä nimekkeellä.

Mutta piru vieköön kun lento on lyhimmilläänkin sen noin 29 tuntia, niin seikkailunhaluni kuolee. Tuo aika kaikkialle juoksentelevan kaksivuotiaan kanssa, ilman mahdollisuutta päästä edes vessaan. Ei pysty.

Tarvitsisin siis lastenvahdin lennolle. Ja olisin valmis maksamaan siitä.

Missä viipyy se palveluntarjoaja, joka hoitaisi tämänkin ensimmäisen maailman ongelman?

Maailmassa on pakko olla kasapäin esimerkiksi opiskelijoita, jotka mielellään lentäisivät kauemmas, jos se olisi taloudellisesti mahdollista. Ja aika paljon olisi äitejä ja perheitä, jotka matkustaisivat enemmän, jos lennoilla olisi joku auttamassa. Nämä kaksi ryhmää pitäisi siis saattaa yhteen.

Alkukustannukset palvelulle olisivat kohtuullisen pienet. Nettisivusto, jonne ilmoitat, minne matkustat, minkä ikäisen lapsen kanssa ja miten suuren prosentin lennon hinnasta olisit valmis lastenvahdille maksamaan hänen avustaan. Lapsenvahti ilmoittautuisi ja buukkaisi itsensä samalle lennolle. Paluulennolle voisi ottaa joko saman tai eri lapsenvahdin.

Lastenlikka istuisi perheen kanssa ja viihdyttäisi mukulaa lennon ajan. Perillä hän auttaisi passintarkastuksen, turvatarkastusten ja matkatavaroiden noutamisen sekä autonvuokrausmuodollisuuksien läpi. Kun kersa on turvaistuimessa, laukut takaronkissa ja reissumieli korkealla, pari klikkausta siirtäisi rahat lapsenvahdille. Sitten olisi aika toivottaa hyvää matkaa.

Toimisikohan tämä? No, itse olisin ainakin opiskeluaikana hyvin viihdyttänyt vaikka minkälaista mukulalaumaa jos se olisi tarkoittanut puoli-ilmaista lentoa toiselle puolelle maailmaa.

Jään odottamaan tätä palvelua. Siihen saakka, Australia saa odottaa minua.

Iltavirkun itkuvirsi

Olen kuullut sellaisesta asiasta kuin vanhempien oma aika. Sitä kuulemma vietetään iltaisin, kun lapset ovat menneet nukkumaan ja vanhemmat vielä valvovat.

Minun kirjoissani tällainen vanhempainaika sijoittuu samaan kategoriaan lumimiehen ja Loch Nessin hirviön kanssa; monet väittävät nähneensä, mutta kun ei ole vielä omalle kohdalle osunut, en ole ihan varma tarinan todenmukaisuudesta.

Ipanaattori2014 on ollut monella tapaa helppo tapaus, mutta tyyppi on hyvin sitkeä iltavirkku. Kuluneen kahden ja puolen vuoden aikana olen päässyt toteamaan, että lapsen luontainen unirytmi on jotakin sellaista, jota ei ihan noin vain siirrellä.

Ensimmäisen vuoden ajan Ipanaattori2014:n nukahtamisaika oli melko tarkalleen klo 01.00 joka yö. Mies oli melko kanveesissa; hän hoiti nukuttamisen, meni yhdeltä vähäksi aikaa sohvalle katselemaan telkkaria ja simahti sen jälkeen työhuoneen sohvalle, josta nousi aamulla yhdeksäksi töihin. Itse pääsin vähän aiemmin nukkumaan, mutta en paljoa, koska imetys.

Kuulimme kaikki mahdolliset kertomukset siitä, milloin tämä rytmi rupeaa aikaistumaan. Paremmin tietävien mukaan lapsen iltanukkumaanmeno aikaistuisi luonnostaan sitten kun yöheräilyt loppuisivat, sitten kun lopettaisin imettämisen, sitten kun lapsi alkaisi ryömimään, konttaamaan, kävelemään, ulkoilemaan enemmän. Ja ihan viimeistään sitten kun hän nukkuisi enää yhdet päiväunet.

Mikään näistä ei vaikuttanut tilanteeseen. Tai vaikutti; kun toiset päiväunet jäivät pois, kersan nukahtamisaika siirtyi tunnilla aiempaan eli kello 24:een. Siinä vaiheessa menin itse töihin ja olisi ollut välillä kivaa, kun omat silmät olisivat pysyneet auki edes vartin lapsen nukahdettua. Eivät pysyneet.

Kaikkea on yritetty ja hyvää tarkoittavia neuvoja on riittänyt. Iltarutiinit ovat pysyneet samoina nyt kaksi vuotta. Olemme koettaneet laittaa aikaisemmin nukkumaan, iltasadut luetaan, kylvyssä viihdytään. Tällä hetkellä tyyppi herätetään aamuisin aiemmin kuin ennen ja päiväunilta tietyn ajan jälkeen. Hän ei voi enää nukkua vähempää kuin jo nukkuu eikä päiväunien pois jättäminen ole vaihtoehto, siitä seuraa hirveitä iltoja ja pahimmillaan rikkinäisiä öitä.

Iltojen aikaistumiseen mikään ei vaikuta. Hirvittävällä työllä olemme saaneet illan nukkumaanmenoajan siirrettyä klo 23:n. Sitä edeltää kahden tunnin nukutustaistelu suoraan helvetistä ja yleensä ollaan jossain vaiheessa iltaa siinä tilanteessa, että sekä äiti että lapsi itkevät. Mikä tarkoittaa, että kun kersa on nukahtanut, äiti tärisee vielä tunnin verran ”olen maailman paskin vanhempi enkä ikinä selviä tästä”-tunnelmissa.

Olen valmis heittämään pyyhkeen kehään. Ehkä on vain aika hyväksyä, että meille on siunaantunut lapsi, joka ei nuku ennen kuin klo 23. Ehkä on aika lakata kuuntelemasta ketään ja lakata syyttämästä itseään.

Ehkä on aika hyväksyä, että Loch Nessin hirviö ei vain osu jokaisen Skotlannissa vierailevan kiikariin.