Töihinpaluun aakkosellinen hakemisto

Paluu töihin kurkkii nurkan takana. Yritän ankarasti orientoitua siihen.

Aamuherätys. Kännykässäni on herätys-toiminto. Olen käyttänyt sitä viimeksi joulukuussa 2015. Elokuusta eteenpäinkö pitäisi tehdä jotain produktiivista klo 8.15 aamulla?

Aivotoiminta. Jaa mikä?

Ongelmanratkaisutaidot. Minulla on paha fiilis, että en pysty enää elokuussa ratkaisemaan ongelmatilanteita jäätelötikulla ja Palomies Samilla. Damn.

Organisaatiokaavio. Uutta himmeliä lykättiin pöytään, kun kävin työpaikalla moikkaamassa tuttuja. Vaikutti ihan järkeenkäyvältä.

Päiväkoti. Vaikutti ihanalta. Jos saisin mennä lapseni kanssa sinne hoitoon ja saada siitä palkkaa, menisin heti.

Ripsiväri.

Sellaiseksi sitä pitkänmallista putkiloa vissiin kutsuttiin. Omani lienee kokkeloitunut mömmöksi jo sinä aikana, jolloin George W. Bush oli Yhdysvaltojen presidentti. Venyisiköhän visan luottoraja jonkun ihmeaineen hankkimiseen, mikä peittäisi silmäpussit.

Sosiaalinen elämä

Jos viisaampia on uskominen, se kuolee viimeistään töihin palatessa. Aika kokata pakastin täyteen ruokaa, kartoittaa lähimpien apteekkien tarjonta ja varautua laittamaan kaikki luukut kiinni. Työpaikka-päiväkoti-koti-triangelin ulkopuolinen elämä on ilmeisesti jotain, mihin on voimavaroja seuraavan kerran ensi kesälomalla.

Sotatarinat

Vanhempien joukkopsykoosin mukaan minun pitäisi nyt olla onnessani, kun pääsen töihin lepäämään, kun kotona on niin raskasta. Tarvii vissiin ruveta kokoilemaan sotatarinoita tutuilta ja soittaa sille yhdelle kaverille, jolle soitin aina kun jokin meni pieleen ja joka kysyi viimeksi soittaessani, että joko sulla on tunnelin päässä valoa. Mihin minä kysyin, että onko tässä joku tunnelikin ollut. Sori, kaverit, mutta kyllä hoitovapaa yhden lapsen kanssa on enimmäkseen tuntunut lomalta.

Vaatteet. Kotonaoloaikana suosituin asukokonaisuus eli pyjamahousut ja kaljafirman t-paita täytyy vissiin laittaa narikkaan. Ja hitto, maailmassa näyttää olevan olemassa kenkiä, joissa on korot. Toisaalta, minun ei oleteta niissä seisovan leikkipuistossa kolmea tuntia.

Yöunet

Koska kersa on edelleen iltavirkku eikä muuksi muutu, veikkaan, että tulen elokuusta eteenpäin nukkumaan vähemmän kuin viimeisen puolitoista vuotta. Maltan tuskin odottaa.

Työkaverit, otan osaa. Täältä tullaan.

Vielä kerran ja tunteella, case Sumari

Oma blogikirjoitukseni Sumarin aikaansaamasta showsta ja siitä seurannut some-keskustelu avasivat lopulta meikäläisen silmät sille, miksi Sumarin kommentit saivat niin paljon sympatiaa.

Aika moni oli sitä mieltä, että kirjoitus sinänsä oli kärkevä ja vähän asiatonkin, mutta asia on tärkeä. Lapsille pitää laittaa rajat, opettaa tapoja ja pyrkiä siihen, että he käyttäytyvät ravintolassa hyvin.

Kyllä, kyllä ja kyllä. Olen itsekin näistä täysin samaa mieltä.

Ja silti olen edelleen sitä mieltä, että Sumarin kolumni oli asiaton ja hänen käytöksensä tökeröä.

Joten ruoditaanpa tässä nyt vielä kasa kommentteja, joista osa ei mielestäni liittynyt edelliseen blogikirjoitukseeni, mutta joita alkoi hyppiä kuin sieniä sateella.

Aikuiset ovat vastuussa kersoistaan

Totta kai ovat. Ja nimenomaan vanhempien pitää siellä buffet-pöydässä tehdä ne sen hetken päätökset. Siksi en hyväksy sitä, että ohi kävelevä keski-ikäinen ihminen dumaa perheen, joka yrittämällä yrittää saada neljävuotiaansa rauhoittumaan. Erityisesti kun se ohikävelijä ei, toistan vielä, voi viiden minuutin perusteella tietää perheen päätöksenteosta mitään.

Keski- ja Etelä-Euroopassakin näkee ravintoloissa lapsia ja he käyttäytyvät aina hienosti.

Lasten on helpompi täyttää hyvän ravintolakäyttäytymisen kriteerit esimerkiksi Italiassa kuin Suomessa. Olettekos koskaan kuunnelleet esimerkiksi italialaisperhettä ravintolassa? Siinä on aika paljon enemmän meteliä ja huitomista kuin suomalaisessa pöydässä ja lasten äänet ja liike sulautuvat siihen massaan helpommin.

Viimeksi pari kuukautta sitten olin nauttimassa yhdeksän ruokalajin sunnuntailounaan Italiassa. Viereisessä pöydässä istui koko suku päivällisellä ja lapsen käytös ei olennaisesti poikennut useimpien suomalaislasten käytöksestä. Koko perhe piti isoa ja hyväntuulista mekkalaa ja kolme sukupolvea vuorotteli myös välillä oven ulkopuolella vahtimassa, kun lapset kävivät purkamassa energiaa ulkona sijaitsevalla leikkipaikalla. Ipanaattori piti oman metelinsä, mutta kukaan ei korvaansa lotkauttanut. Jos nyt sumarilaisittain vedetään yksittäisestä casesta johtopäätöksiä, sanoisin, että tällaisessa ravintolakulttuurissa isoin osa suomalaislapsista sulautuisi porukkaan ihan iisisti.

Sitten on se toinen asia, jonka sanomisesta minut varmaan ristinnaulitaan, mutta sanonpa kuitenkin. Esimerkiksi Ranskassa lasten fyysistä kurittamista ei ole kriminalisoitu eikä se ole kulttuurisesti mitenkään ei-hyväksyttävää. Kun näkee, miten kahdeksanvuotiasta lyödään päähän julkisella paikalla, niin meikäläisen tapainen nössövanhempi kyllä ajattelee, että ennemmin kärsin lapsen vempuilun, kuin kasvatan tuolla keinolla hiljaa istujan.

Eikö lapsille nykyään sitten saa opettaa käytöstapoja ollenkaan, kun se on heti jonkun mielestä kauheaa?

Totta kai saa ja pitää opettaa käytöstapoja. Siitä tuskin kukaan on eri mieltä. Mutta let’s face it, lasten kanssa ei aina mene putkeen, vaikka olisit opettanut mitä. Ja sitten on asia nimeltä lasten persoonallisuus, joka tekee hommasta kimurantimpaa. Jokainen vilkkaan vilpertin vanhempi tietää sen tuskan, kun naapurin kersa istuu tyytyväisenä ruokapöydässä ja oma kiskoo huutoraivokohtausta lattialla.

Se ei tarkoita, etteikö vilkkailta lapsilta pitäisi vaatia hyvää käytöstä ja heillekin opettaa tapoja. Mutta se on hirvittävän paljon työläämpää kuin rauhallisten lasten kanssa ja rauhallisempiin lapsiin tottuneiden kasvoilta saa aika usein lukea silkkaa kauhua. Eniten sympatiaa näitä tilanteita kohtaan löytyy tavallisesti niissä perheissä, joihin on siunaantunut sekä rauhallinen lapsi että vauhtipallo.

Jos lapsi on kasvatettu hyvin, hän käyttäytyy hyvin myös ravintolassa. Kyllä sen näkee ihan hetkessä, onko lapselle opetettu käytöstapoja vai ei.

Väärin. Lapsilla on hyvät ja huonot päivänsä. Voit käydä yhdeksän kertaa menestyksekkäästi ravintolassa ja kymmenes kerta äkkiä osuu päivälle, jolloin lapsukainen saa täyden melt downin ja pääset kantamaan ulos sekä lapsen ettäsyöttötuolin. Ja jos mukula on sinne tänne pomppiva vauhtipallo, on kotona saatettu tehdä kasvatustyötä kymmenkertainen määrä verrattuna perheeseen, jossa muksu istuu tyytyväisenä tattina syöttötuolissa. Nallekarkit eivät mene tasan näissä panos-tuotossuhteissa, koska – uutispommi – perheet ja lapset ovat erilaisia.

On hyvä että asiasta nostetaan keskustelua. Tämä oli vähän raju kannanotto, mutta ajatus on tärkeä.

Samalla logiikalla voi sanoa, että rasistinen vihapuhe on kannanotto tärkeän asian eli maahanmuutosta keskustelun puolesta. On ihan yhtä vähän ok hyökätä lapsiperheitä vastaan niin ilkeästi kuin Sumari teki, kuin on jyrätä rotumielipiteillä ja sitten selitellä, että tärkeää asiaahan minä tässä vaan.

Mutta kun ihan oikeasti on olemassa niitä aikuisia, jotka antavat lapsille liikaa valtaa ja liikaa päätäntävaltaa.

Niin on. Ja kun asiaan ottavat kantaa kasvatuksen asiantuntijat kuten Jari Sinkkonen, jotka kiihkottomasti esittävät näkemyksiään, kuuntelen niitä mielelläni. Siinä vaiheessa, kun asiasta lähtee hyvin ilkeään sävyyn kirjoittamaan ihminen, jota vain häiritsee se, miten lapsiperhe kommunikoi keskenään ruokapöydässä ravintolassa, en ole kovinkaan avoin asialle.

Suomalainen kulttuuri lasten ravintoloissa käynnille on surkea

Ehkä joissain asioissa onkin. Sen takia tarvitaan Lapsiperheet safkaa-tyyppisiä tapahtumia. Niiden tarkoitus on harjoitella ravintolassa käyntiä ei-tuomitsevassa ympäristössä. Että miten meni noin niin kuin omasta mielestä, Hanna Sumari?

Nykyvanhemmat ovat yliherkkiä ja loukkaantuvat jokaisesta arvostelusta.

Nykyvanhemmat uskaltavat avata suunsa ja olla nielemättä ihan kaikkea tuubaa, mitä julkisuudessa heistä kirjoitetaan. Kaikkihan on vanhempien vika, kun sille tielle lähdetään.

Koko kylän pitäisi kasvattaa lapsia.

Jos näin halutaan tehdä, myös ravintolassa voisi koko kylä kasvattaa kannustuksen kautta. Edelleen, vastuu on vanhemmilla. Mutta omalla kohdalla niillä kerroilla, jolloin naapuripöydästä on hymyilty tai vilkutettu lapsille, kun on sanottu jotain mukavaa ohi mennessä ja tarjoilija on huomioinut lapsen siinä kuin aikuisetkin, ruokailu on yleensä sujunut paremmin.

I rest my case. On se hyvä, että on näitä hannasumareita. Riittää blogistilla purtavaa.

Ravintolakäytöstä Sumarin tyyliin

Voihan Hanna Sumari sentään. Kuten eräs ystäväni totesi eri asiayhteydessä: Miksi ihmeessä aikuinen ihminen sivelee peppunsa vapaaehtoisesti hunajalla ja istahtaa sen jälkeen kusiaispesään?

Case lyhyesti niille, jotka siltä välttyivät. Hanna Sumari kauhistui, kun buffet-pöydässä lounastava perhe oli kysellyt leikki-ikäiseltä, mitä tämä söisi. Lapselle kun annetaan liikaa valtaa ja nämä samat ihmiset ihan varmasti ovat niitä, jotka kyselevät lapseltaan, puetaanko nyt päälle. Vielä enemmän hän kauhistui osallistuessaan ”Lapsiperheet safkaa”-nimiseen tapahtumaan, jossa oli ollut paljon juoksevia lapsia ja hirmuinen meteli.

No tuota.

Henkilökohtaisesti en ole ihan varma, mikä on väärin siinä, että ravintolassa lapsi osallistuu sen valitsemiseen, mitä hän syö. Se on minun käsittääkseni ikään kuin ravintolan pointti. Kotona on yksi ruoka, joka annetaan eteen ja kerrotaan, että tänään syödään tätä – sitten lapsi joko syö tai ei syö. Ravintolassa tarjolla on eri vaihtoehtoja. Samalla voi kätevästi esim. opetella uusia makuja ja uusien ruokalajien nimiä.

Mutta ehkä se ongelma nyt on siinä, että jos lapsen kanssa julkisella paikalla jutellaan ja annetaan vaihtoehtoja, se tarkoittaa automaattisesti, että valta on siirretty vanhemmilta lapsille. Mikä on mielestäni hyvin omituinen yhtäläisyysmerkki.

Itse sain näpäytyksen, kun kysyin lapseltani todistajien läsnäollessa ”Lähdetkö, Ipanaattori, äidin kanssa ulos?”. Sitä ei kuulemma olisi saanut kysyä, koska lapsi ei päätä, lähteekö hän ulos.

Lapseni oli siinä vaiheessa puolitoistavuotias. Hän vastasi jokaiseen ”Lähdetäänkö”-alkuiseen kysymykseen myöntävästi. Mm. Lähdetäänkö Australiaan. Kokeilin sitäkin kerran. (Ei lähdetty.) Koska vastaus oli aina innostunut, esitin yleensä asiat keskustelumuodossa vain ihan siksi, että opeteltaisiin keskustelua. 

Se ei tarkoittanut sitä, että lapseni olisi saanut päättää. Mutta kyllä, on ihan mahdollista, että ulkopuolinen tulkitsee sen niin, että kersa päättää ulkoiluajoistaan.

On varmasti perheitä, joissa lapset saavat päättää liikaa asioista. Mutta anteeksi nyt vain, Hanna Sumari ja muut ravintolapoliisit: jos tarkkailet jonkun perheen toimintaa viisi minuuttia, et tiedä sen perheen päätöksenteosta ja dynamiikasta yhtään mitään. Se ei estä muodostamasta mielipidettä, mutta se ei tee sinusta perheen päätöksenteon asiantuntijaa. Ja jos päätät kirjoittaa aiheesta ilkeän sävyisen kolumnin, voit varautua loanheittoon.

Vähän toivoisi myös armollisuutta toisia ruokailijoita kohtaan. Koska kyllä, ihan tavallisissa perheissä, joissa lapset kasvatetaan hyvin, saatetaan vaikeana päivänä antaa lapselle ravintolassa jäätelö kouraan, jotta kaikki muut saavat syödä rauhassa. Jotta se yksi häiriköitsijä ei saisi päättää, saavatko muut nauttia ravintolassa olemisesta.

Mitä tulee tuohon Hanna Sumarin kritisoimaan ”helvetillisen metelin” ravintolatapahtumaan, niin tässäpä uutispommi: mikäli päätät mennä ravintolaan syömään silloin, kun teemana on houkutella sinne lapsiperheitä, on ihan mahdollista, että siellä on syömässä lapsiperheitä. Ja sellaisena päivänä siellä riittää myös vilinää. Itse en lähtisi esimerkiksi ilmaisen viinan opiskelijabileisiin ja sen jälkeen kirjoittaisi iltapäivälehdessä, miten kauheasti siellä oli kännisiä opiskelijoita. Mutta mielensä saa toki pahoittaa ihan vapaasti tässä maassa.

Pointtini: Lapsi ei saa päättää liian monista asioista. Ja kun lasten kanssa käy ravintolassa, totta kai pitää pyrkiä siihen, että lapset käyttäytyvät hyvin. Kuten aikuisetkin.

Mutta kun kyseisessä tilanteessa lapsi ei häirinnyt ketään – ei kiljunut, ei heitellyt ruokaa, ei potkinut tarjoilijoita, ei terrorisoinut ravintolahenkilökuntaa – niin ihan oikeasti, onko se ohi kävelevän asia dumata koko perheen kasvatuskulttuuri sillä perusteella, että mukulan kanssa keskustellaan ruokavalinnoista?

Sekö nyt sitten on hyvää ravintolakäytöstä?