Tärkein aika lapsen kehityksessä

Jos haluaa maksimoida vanhemmuudessa ahdistumisensa, kannattaa alkaa tutustua lapsen kehityspsykologiaan ja erilaisiin kasvatusoppaisiin. Niiden perusteella olet takuuvarmasti ryssinyt koko homman, parhaimmillaan jo raskausaikana.

Yksi asia, mistä kaikki asiantuntijat tuntuvat olevan herttaisen erimielisiä, on lapsen kehityksen tärkein aika. Eli milloin pitäisi olla erityisen skarppina, jos haluaa traumatisoida kersansa pysyvästi.

Kun oma ipanani ikä lähenee kahta ja puolta vuotta, olen todennäköisesti jo myöhässä. Vauva-aika ja varhaislapsuuden ensimmäiset kokemukset ovat paketissa, eli nyt on myöhäistä itkeä kaatunutta maitoa. Mutta ainahan on edessä uhmaiät, koulun ja tarhan aloittamiset ja teini-ikä, jolloin homman voi varmaan vielä hoitaa pois päiväjärjestyksestä.

Koska en ihan oikeasti halua tietää, milloin on se kriittisin ja herkin aika lapseni kehityksen kannalta, olen kehittänyt ihan oman teorian.

Lapsen kehityksen kannalta tärkein aika on ennen lapsen syntymää.

Koska ennen kuin kersa on maailmassa, eletään se kriittinen aikuisaika, joka muovaa maailman, mihin lapsi syntyy. Silloin solmitaan ystävyyssuhteet ja useimmiten myös parisuhde, jonka varassa lapsen elämä seisoo. Sinä aikana löydetään harrastukset, jotka ovat itselle tärkeitä ja opitaan keinot, joiden avulla oma pää kestää stressiä. Lyhyesti ilmaistuna, sinä aikana löydetään se tapa, jolla haluaa elää, oli lapsia tai ei.

Eli lapsen kehityksen kannalta tärkein aika meni jo. Nyt riittää, kun pysyttelee arjessa kiinni.

Asioita, joita kaipaan

Kersan pikkulapsiaikana törmää joihinkin tabuihin, joita jonkinlainen Vanhemmuuden Joukkopsykoosi ™ ilmeisesti edellyttää. Yksi on se, että kovin harvoin kukaan rehellisesti kertoo, mitä asioita kaipaa ajalta ennen lapsen syntymää.

Sillä kyllä, niitäkin on.

Kaipaan itseni piippuun vetämistä. Sitä tunnetta, että saattoi käydä kolmenkymmenen kilometrin hiihtolenkillä, koska tiesi, että saisi sen jälkeen maata koomassa, syödä rauhassa ja olla tekemättä mitään kunnes oli toipunut. Ei onnistu, kun ei ole takuuta siitä, pystyykö palautumaan ja jos, niin milloin.

Kaipaan sadepäiviä ja talvipäiviä mökillä. Sitä, että saattoi ottaa päiväunet ja katsoa vanhoja Columboja villasukat jalalla. Nykyään jos mökillä sataa, lähdemme kaupunkiin. Kukaan ihminen ei jaksa istua mökillä sisällä katsomassa, kuinka kaksivuotias hakkaa ulko-ovea ja kitisee.  

Kaipaan sitä, että saattoi auttaa kavereita enemmän. Sitä, että pystyin tarjoutumaan muuttoavuksi, lastenvahtiavuksi, kaupassakäyntiavuksi ja unikoulutusavuksi. Nykyään auttaminen alkaa kotoa, tenavan tarpeet ja oma jaksaminen ensin ja sen jälkeen ystävät. Ja se on välillä vähän hanurista.

Kaipaan sitä, että sain illalla mennä nukkumaan silloin, kun halusin. Iltavirkun tenavan vanhempana se on luksusta, jota ei enää ole. Olen saanut kuulla, että minulla ei pitäisi olla valittamista, kun lapsi kerran nukkuu yöt läpi. Joo, niin nukkuu, mutta nukahtaa hyvin harvoin ennen kuin puoliltaöin. Se tunne, kun haluaisit mennä nukkumaan ja tajuat kelloa katsoessasi, että vielä pitäisi kolme tuntia jaksaa, on kidutusta.

Kaipaan lentomatkoja, joiden aikana saattoi katsella huonoja leffoja ja huolehtia vain omasta pitkästymisestään. Nykyään on lennoilla vähän eri meininki.

Ja ei, mikään näistä asioista ei ole maailmanloppu. Kersa kasvaa. Kyllä se päivä vielä tulee, jolloin katselemme sadepäivänä mökillä yhdessä Disney-leffoja ja jos hän haluaa valvoa kauemmin kuin vanha äitinsä, siitä vain.

Pohdin raskausaikana yhden blogikirjoituksen verran sitä, saako lapsen tekemistä katua. Jos nyt kysytään, kaduttaako, niin rehellinen vastaus on, että ei. Tämä on suurimmalta osaltaan ihan kivaa. Ja jokin alkukantainen vanhemmuusvaihde kai siinä on, että vaikka välillä rehellisesti vihaa elämäänsä, ei kersasta silti luopuisi.

Mutta kyllä silti kaipaa joitain lapsettoman ajan asioita. Ja se on ihan ok.

Kotiäiti laihduttaa

Kun Ipanaattori2014 oli muutaman kuukauden ikäinen, lähdimme miehen kanssa teatteriin kahdestaan. Mahduin iloiseksi yllätyksekseni vanhaan juhlamekkooni, vetoketju meni kiinni – ja sitten tuijotin peiliin ja ihmettelin, että mikäs piru tässä nyt mättää.

Sitten välähti. Työnsin käteni kaula-aukosta sisään ja hinasin rintavarustukseni noin 20 cm oikeaan suuntaan. Mekko alkoi näyttää paremmalta.

Joo, etusivu uusiksi: vaikka olin hoikistunut raskauden jäljiltä, kroppa ei äkkiä ollutkaan saman mallinen kuin ennen. Keskivartalo on raskauden ja sektion jäljiltä edelleen kuin pakanamaan kartta ja se aika, jolloin saatoin käyttää kaarituettomia rintaliivejä, on takanapäin.

Siksi en oikein tykkää siitä laihdutus- ja vauvakilojauhamisesta, mitä lehdet ja muu media tuntuvat välillä olevan pullollaan. Suhde omaan kroppaan on raskauden ja imetyksen jäljiltä riittävän hankala muutenkin, ja kilot eivät kerro koko totuutta.

Itse suosittelisin kokeilemaan muutamaa asiaa ennen kuin rynnistää laihduttamaan lapsen syntymän jälkeen. (Tai muutenkin.)

Käy rintaliiviostoksilla. Oikeasti. Kun ammattilainen on valinnut sopivan mallin ja olet selvinnyt ensimmäisestä jesus-maria-rodriguez-venezuela-en-tiennyt-että-tällaisia-kuppikokoja-on-olemassakaan –järkytyksestä, vilkaise peiliin ja ylläty. Aivan. Et näytä enää muumilta.

Muista pistää silmät kiinni kun kassalla näppäilet luottokorttisi tunnusluvun.

Käy kampaajalla. Ei, se lyhyt mutsi-polkkatukka ei ole lakisääteinen. Mutta jos elää vuoden hätäapuponnareilla tai pääsee suihkuun kerran viikossa, ammattimaisen kampaajan käsittely on aika luksusta. Opit esimerkiksi muistamaan, että sinulla on pään muoto.

Päivitä vaatekaappisi. Ja ei, se ei tarkoita, että kaikkien kuteiden pitää olla a-tyylisiä halatteja; sen sijaan olisi nyt hyvä aika tsekata, millaiset vaatteet näyttävät hyviltä juuri tämän hetken kropalle. Vähän korkeampi housunkaulus ja hyvin istuvat puserot, joiden malli ja leikkaus antavat pientä armoa keskivartalolle ja äkkiä huomaat, että kappas, eihän tämä niin pahalta näytä.

Hommaa askelmittari. Jos elämäntapoja haluaa selvitellä, kannattaa aloittaa siitä, että tietää, paljonko arkiliikuntaa päivässä on. Itse tiedän liikkuvani mukulan kanssa ja kotitöitä tehdessä paljon enemmän kuin toimistotyöläisenä. Se ei tarkoita, että automaattisesti laihtuisin, mutta se voi selittää sitä, miksi lähteminen johonkin erikseen liikkumaan tuntuu tavallisina arki-iltoina about yhtä mahdolliselta kuin kuulento.

Minä en ota kantaa siihen, pitääkö lapsen saaneiden ponnistella päästäkseen tiettyyn kilomäärään tai onko painosta vouhkaaminen ylipäätään tarpeellista.

Mutta turha itseinho ei laihduta, kaunista eikä paranna elämänlaatua. Oikean kokoiset rintaliivit sen sijaan tekevät kaikkia kolmea.