Sori mä oon kotiäiti

lauantai 18. tammikuuta 2020

Neuvoskelijoiden klubi, en ole ostanut palvelujanne




Kerron teille nyt salaisuuden. Niin ison, että olen raskaasti harkinnut, että otan yhteyttä Ilta-Sanomiin, mutta päätin nyt kuitenkin lasauttaa tämän julki täällä omassa blogissani. Tässä se tulee.

ON HETKIÄ, JOLLOIN ÄIDIT HALUAVAT VAIN VALITTAA. 

Joo, näen, että haukotte henkeä hämmästyksestä. En ollut uskoa sitä itsekään, mutta eksperimentaalisen tutkimuksen pohjalta väittäisin, että näin todella on!

Voitko uskoa! Jos joku valittaa sinulle lapsen valvomista, hän haluaa ehkä vain valittaa! Jos joku valittaa sinulle, kuinka pyykkiä tulee niin paljon, hänkin saattaa haluta vain valittaa! Ja sekin tyyppi, jonka mielestä on tuskaista saada homma toimimaan päiväkotivientien ja –hakujen sekä työaikojen kanssa, saattoi hänkin olla vain pikku valitussession tarpeessa.

Eli usko tai älä, ihan joka kerran ei tarvitse tarjota seikkaperäistä neuvoa ongelmaan. Ei kannata kertoa, miten lapsen voi helposti opettaa nukahtamaan iltaseitsemältä, miten kannattaa hankkia vaatteita, joissa lika ei näy tai miten miehen kanssa täytyy vain tarkasti sopia hakujen ja vientien aikataulut. On jopa (gasp!) mahdollista, että valittaja on kuullut nämä asiat ennenkin. Ja siitä huolimatta hän välillä halusi ehkä vain valittaa.

Kun uusi vuosikymmen alkaa, haluaisin itse päästä lopullisesti eroon neuvoskelijoiden klubin palveluista, joita en pyytänyt enkä tilannut. On ihan kivaa jutella ruuhkavuosiarjen käänteistä samassa tilanteessa kahlaavien kanssa ja myös niiden kanssa, jotka katsovat koko show’ta ulkopuolelta. Ja aidosti myötäelävien ihmisten kokemuksia ja näkemyksiä kuulee aina mielellään.

Mutta kun oma mutsin ura on jo täyttänyt puoli vuosikymmentä, haluan myös antaa tilaa rehelliselle valittamiselle. Joskus on kiva vain päästellä höyryjä ja se pitäisi sallia ihan jokaiselle, koskevat valitukset lapsiperhearkea tai jotakin muuta.

Valittaminen ei aina tarkoita samaa, kuin neuvojen ja ohjeiden pyytäminen. Jos kaikki muistaisivat tämän, maailma olisi taas pikkuisen armollisempi ja parempi paikka.

tiistai 7. tammikuuta 2020

Lapsi ei ole sinun joulusi rekvisiitta




No niin, joulu taputeltu. Nopeasti meni, mutta onneksi neulasia varmaan löytyy viime vuoden malliin lelulaatikosta vielä, kun seuraava adventti on käsillä.

Ipanaattori 2014 omistaa kaksi paria isovanhempia, joilla on jouluun varsin terve suhtautuminen: olemme molempiin mummoloihin lämpimästi tervetulleita, mutta jos päätämme tehdä muita suunnitelmia, kukaan ei heittäydy marttyyriksi. Arvostan. Lähipiirissä näin ei ihan aina ole.

Ja tästä päästäänkin otsikon esittämään ristiriitaan: surullisen usein, kun jouluna kuusen alla kohtaavat eri sukupolvet, siellä kohtaavat myös hyvin erilaiset käsitykset siitä, mikä on hyvää joulunviettoa.

On paljon isovanhempia tai muuta sukua, jotka haluavat kovasti jouluna ”nähdä sitä lasten riemua”, mutta eivät ole valmiita hyväksymään kolikon toista puolta. Nimittäin sitä, että lasten kanssa joulun viettoon voi kuulua myös sähläämistä, kiukkukohtauksia, marttyriutta ja yleistä oikuttelua. Sitä tuskin kukaan haluaisi, lapset vähiten mutta kaikkea ei aina pysty hallitsemaan.  

Ja joskus tuntuu, että ne ihmiset, jotka haluavat lapsiperheen väen vängällä omaan joulunviettoonsa, eivät ole valmis kestämään sitä, että lapset eivät ole nukkeja. Lapset eivät ole sievää rekvisiittaa, joka rusetit kaulassa lueskelevat kirjoja ja kurkkivat ikkunasta posket punaisina, milloin se pukki mahtaa tulla.

Ja nyt ei ole tarkoitus lähteä siihen jeesusteluun, jossa morkataan perheitä siitä, kuinka lapset eivät osaa nykyään istua ruokapöydässä, käyttäytyvät huonosti eivätkä kunnioita vanhempiaan. Tietenkään kenenkään ei ole suotavaa torpedoida toisten joulua ja totta kai jouluun kuuluvat myös säännöt.

Mutta anteeksi tämä klisee, lapset ovat lapsia. Tilanteita tulee, pahaa mieltä sattuu. Alle kouluikäisille joulu on monesti vuoden tärkeimpiä päiviä. Se näkyy myös jännityksen ja täpinän määrässä, joka voi helposti purkautua myös aattona.

Lapsettomat tai lapsensa aikuisiksi saattaneet vanhemmat ovat niitä, jotka saavat valita. Jos ei halua riskeerata omaa joulumieltään kuuntelemalla kiukuttelua, se on vallan ok. Voi myös miettiä, olisiko mahdollista käydä lapsiperheen luona vaikka pukkia vastaanottamassa ja joulukaffella, mutta syödä jouluateriat sovinnolla aikuisten kesken.

Jos haluaa idyllisen, hallittavan joulun, siinä kuviossa ei välttämättä ole lapsille tilaa eikä tarvitse ollakaan. Jos taas haluaa nähdä lasten joulun, kannattaa mukaan pakata hurttia huumoria ja joustavuutta eikä odottaa Downton Abbey-tyylistä suoritusta.

Ja jos ei halua viettää kumpaakaan, voi aina viettää joulun yksin. Itse tein niin monta vuotta ja ne olivat oikeasti hyviä jouluja, rauhoittavia ja minun näköisiäni. Joskus se itävaltalaisessa kiinalaisravintolassa yömessun jälkeen syöty possuannos voi olla kaikkien jouluruokien kuningas.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Taivas varjele, minusta on tullut HopLop-äiti




Lapseni ei päässyt sisäleikkipuistoon kertaakaan ennen kuin oli täyttänyt neljä vuotta. Tämä oli yksi niistä asioista, joissa roikuin kynsin hampain kiinni: meillä ulkoillaan ja käydään leikkipuistoissa ja korkeintaan uimahallissa. Arvelin, että kun mukulan vie kerran HopLopiin, avautuu Pandoran lipas ja paluuta takaisin ei ole.

Olin oikeassa. Kun ekan kerran päästin lapseni HopLopiin, koukkuun jääminen tapahtui välittömästi – minulle.

Tajusin, että nyt on tilaisuus päästä itse aivan todella helpolla. What’s not to like: suomalainen yritys, joka pitää huolta siitä, että lapsi liikkuu todella monipuolisesti monta tuntia putkeen ilman, että aikuisen täytyy muuta kuin katsoa perään. Kelpaa. Emme edelleenkään käyneet puistoissa usein, mutta alkuvastarinta oli murrettu.

Sitten katastrofi iski viime keväänä ja lapselta murtui sääriluu. Kun kipsi otettiin pois, mukula ei halunnut laittaa jalalle painoa lainkaan, itki, huusi ja valitti. Kävelyn uudelleenoppiminen vei viikkoja, sen jälkeen askellukseen jäi virheasento, kun jänteet ja lihakset olivat tiukalla. Pyöräilylupa saatiin vasta yli kuukausi kipsin poiston jälkeen ja HopLop kehotettiin jättämään syksyyn. Vielä senkin jälkeen, kun juokseminen alkoi sujua, mukula väsyi helposti, kunto oli laskenut kuuden viikon sohvalla istumisessa aika huonoksi.

Ja tänä syksynä tajusin, että sisäleikkipuisto on se konsepti, joka lopullisesti kuntouttaa tenavan kevään onnettomuuden jäljiltä. Kiipeilytelineiden ja erityisesti kiipeilyseinien ansiosta ipana käyttää jalkaa nyt kaikissa niissä ääriasennoissa, jotka jäävät arjessa käyttämättä. Erityisesti pränikkä Triplan HopLop on ollut tässä hyvä, lapsi vietti pelillistetyn kiipeilyseinän kimpussa ensimmäisellä kerralla kolmisen tuntia.

Ja koska itse olen käännynnäinen, ammutaanpa tässä alas muutama ennakkoluulo.



HopLopissa on aina hirveä ryysis
Viikonloppuisin joskus onkin. Arki-iltaisin siellä on yleensä aika rauhallista. Koska meidän mukula ei arki-iltaisin nukahda ennen kello kymmentä tai yhtätoista, ei meille myöskään ole ongelma olla puistossa kahdeksaan saakka illalla.

Se on kallista
On kyllä, mutta paikalla on aika hyviä tarjouksia. Meillä on syksyn aikana ollut kahdesti kuukausikortti ja kävimme puistossa sen verran ahkerasti, että yksi käynti maksoi sen 5 tai 6 euroa. Sillä hinnalla hätinä pääsee edes uimahalliin.

En jaksa juosta niissä laitteissa
No älä juokse. Isommat lapset pärjäävät HopLopin viidakoissa aika sujuvasti keskenään. Lisäksi voi tehdä niin kuin minä: sovi treffit lapsenvahdin kanssa. Esimerkiksi yläasteikäinen pärjää HopLopissa muutaman tunnin ihan mainiosti viisivuotiaan kanssa ja molemmat saavat hyvän kuntoilun sillä aikaa kun itse juon kahvia kirjan ääressä.

Sieltä saa aina jonkun pöpön
Meillä on tänä syksynä HopLop-käyntejä takana useampi kymmenen, flunssia nolla, vatsatauteja nolla. Oma teoriani on, että kukaan ei maksa sisäänpääsyä sairaalle tai puolikuntoiselle lapselle, nuhapettereitä näkee HopLopissa aika vähän. Huono säkä voi totta kai aina käydä.

Eli jos satutte arki-iltana käymään HopLopissa ja kahvilassa istuu joku mutsi luurit päässä ja läppäri edessä, tule moikkaamaan. Kirjoitan siellä jatko-osaa tämän syksyn esikoisromaanilleni.

P.S. Mikäli joku miettii, maksettiinko tästä postauksesta, niin ei maksettu. Mutta jos HopLop haluaa tästä hyvästä muistaa minua ilmaislipulla, voin jo nyt kertoa, että otan sen vastaan.