Sori mä oon kotiäiti

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Sääriluun lisäksi myös vanhemmuus piti kasvattaa uudestaan


Meidän erilaisen kevään jälkeen asiat alkavat palautua normaaliksi. Lapsi potkuttelee tyytyväisenä potkulaudalla, kiipeilee kiipeilytelineissä ja jarruttaa keinun reippaasti, vaikka jalkaterä kääntyy.



Vain yksi asia on muuttunut.

Minä en pysty katsomaan mitään näistä.

Ennen tätä kevättä minä olin se äiti, joka ei ulkona touhutessaan kieltänyt enkä hermoillut, kun lapsi kiipesi kiville, keinui lujaa tai hyppäsi alas kiipeilytelineestä. Meillä mies hoitaa ”varovarovarovaro”-mantran ja yksi sellainen vanhempi riittää. Totta kai kiellän, jos lapsi on tekemässä jotain ihan älytöntä, mutta esimerkiksi kalliolle ja puihin kiipeilyssä olin ennen onnettomuutta aika luottavainen, että kyllä se pärjää.

Viime viikolla, kun lapsi kaatui potkulaudalla, menin katsomaan tilannetta ulkoisesti täysin rauhallisena. Kun mukula potkutteli uudestaan matkoihinsa, koetin vakuuttaa itselleni, että minun ei tarvitse oksentaa viereiseen kukkapenkkiin.

Aina sanotaan, että lapset toipuvat onnettomuuksista nopeasti. Niin toipuvatkin. Vanhempien toipumisesta taas kukaan ei puhu yhtään mitään.



En tiedä kuinka kauan menee, ennen kuin oma äitiys palaa takaisin siihen pisteeseen, jossa lapsen polkupyöräily ja puihin kiipeäminen eivät enää saa aikaan hengenahdistusta. Toivon, että se joskus palaa.

Murtuneen luun kasvattaminen takaisin kävelykuntoon vei kuusi viikkoa. Oman äitiyden kasvattaminen takaisin vie todennäköisesti pitempään.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Mitä ne on ne ruuhkavuodet




”Allekirjoitan täysin määritelmän elämän ruuhkavuosista, vaikka en ole edes töissä!”, kommentoi minulle kerran yksi ystäväni. Hänellä on kolme lasta. Vastasin hänelle tuolloin hymiön kera, että niitäpä tässä koen itsekin kahlaavani, vaikka minulla ei ollut silloin vielä lasta.

Ruuhkavuosista puhutaan paljon ja vaikka montaa muotitermiä karsastankin, myönnän, että tämä on mielestäni kuvaava. Ruuhkaa tuntuu olevan niin elämässä kuin kovalevylläkin ja välillä tekee mieli karjua, kun vihreistä valoista huolimatta mikään ei liikahda ainakaan eteenpäin.  

Aika monesti ruuhkavuosista puhutaan nimenomaan pikkulapsiaikana, mutta omasta mielestäni kyse on aika paljon laajemmasta ilmiöstä.

Minun mielestäni ruuhkavuosi määritelmällisesti tarkoittaa ajanjaksoa, jolloin jonkun muun hyvinvointi on riippuvainen minun ajankäytöstäni. Pikkulapsiaikana on pakko tehdä ratkaisuja sen mukaan, mitä lapset tarvitsevat. Mutta ihan samassa kadotuksessa ovat ne, jotka hoitavat ikääntyneiden sukulaisten asioita, tukevat sairastunutta puolisoa tai säätävät asioita masentuneen ystävän puolesta. Ja ruuhkaisaa tuntuu olevan myös niillä, joiden ajan työt tai luottamustoimet haukkaavat.



Jokainen päättää periaatteessa ajankäytöstään itse, mutta käytännössä aika moni on tilanteessa, jossa jonkun muun elämäntilanne tai aikataulu säätelevät oman kiireen määrää. Ja silloin kahlataan ruuhkavuosia.

Kuten aiemmin kirjoitin, mielestäni väsymys ei ole lapsiperheiden yksinoikeus. Samalla tavalla ruuhkavuodet eivät ole vain pikkulapsiajan juttu. Ruuhkaa voi olla meillä kaikilla, vaikka laatu vaihtelee..

Eli jospa yleisen kiukuttelun sijaan avattaisiin ikkunat, laitettaisiin radion nupit kaakkoon ja vilkutettaisiin naapurikaistan kuskille. Sillä hermoilu ei auta ruuhkassa pätkän vertaa.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Muistakaa lähteä yhdessä elokuviin (ja tehdä konkurssi)


”Olipa ihanaa päästä taas pitkästä aikaa kaksin jonnekin!” No kivat teille. Tässäpä ollaan taas yhden perhe-elämän myytin äärellä: oletusarvo on aina, että vanhemmat kaipaavat verisesti päästä jonnekin kahdestaan.



En tiedä, olenko tämän asian kanssa hyvin yksin, mutta minä kaipaan enemmän aikaa itsekseni tai ystävien kanssa kuin parisuhteen ns. laatuaikaa. Varmasti tämä kertoo siitä, että meillä on huono parisuhde, kriisi päällä, avoero tulossa ja lisäksi luultavasti masennus, lepra ja veritulppa, mutta sanoinpa tämänkin nyt silti ääneen.

Sitten on vielä se toinen puoli, jonka ääneensanomattomuus välillä ärsyttää. Eli se, miten kalliiksi se kaksin vietetty laatuaika tulee. Tässä lyhyt laskelma.

Jos haluamme miehen kanssa mennä vaikka elokuviin ja leffa kestää kaksi tuntia, varaamme lastenvahdin vähintään kolmeksi tunniksi. Se maksaa 30 euroa. Leffaliput x 2, yhteensä noin 22 euroa. Ratikka keskustaan ja takaisin kahdelle ihmiselle, 11,20 euroa tai vaihtoehtoisesti auton parkkeeraus pariksi tunniksi, kolmesta kahdeksaan euroa riippuen siitä, alkaako leffa aikaisin vai myöhään. Jos käytämme molemmat vaikka viisi euroa popcorniin tai karkkiin, ilta on tässä vaiheessa maksanut hieman yli 70 euroa.



Niin. 70 euroa yhdestä illasta, jonka aikana et tehnyt mitään erikoista, vaan kävit miehesi kanssa leffassa.

En tiedä kuulostaako kenenkään muun mielestä paljolta, mutta sanotaanko näin, että jos leffa ei ollut hyvä, niin kyllä tämä jo vähän ottaa pattiin.

Minä ja mies olemme molemmat töissä. Voimme ihan hyvin maksaa välillä siitä, että otamme lapsenvahdin ja teemme yhdessä jotain.

Mutta välillä kun kuulee näitä huolettomia ”Teidän pitäisi vain ottaa lapsenvahti ja tehdä sitä sun tätä”-kommentteja, niin mielessä käy, että mietitköhän tämän oikeasti ihan loppuun saakka.

Ehkä tässä yritän sanoa, että jokainen saa hoitaa parisuhdettaan kuten haluaa (tai olla hoitamatta ja purra hammasta). Mutta välillä se parisuhteen yhteinen aika on niin kovan järjestämisen ja ison hinnan takana, että se saattaa vain lisätä vitutusta.

Silloin kannattaa muistaa, että pikkulapsiaika ei kestä ikuisesti ja leffoja näkee Netflixiltäkin (olettaen että teillä lapsi joskus nukkuu iltaisin). Oma jääkaappikin on lähellä. Voi keski-ikä sentään.