Sori mä oon kotiäiti

torstai 26. maaliskuuta 2020

Korona ja ruutuaika – vanhempi, ota iisisti!




Koronakaranteenit alkoivat ja aika monen perheen elämä on uudessa pisteessä. Haluaisin tässä poikkeustilanteessa sanoa kotiin jumahtaneille vanhemmille rohkaisuksi yhden asian.

Se lapsi ei mene ruutuajasta rikki. Relatkaa. Puhun kokemuksesta.

Viime vuonna tähän aikaan meillä elettiin huomattavasti rajoittuneempaa elämää kuin nyt. Lapsen jalka oli murtunut laskettelurinteessä ja hän oli muuttunut väliaikaisesti koodariksi. Itse koetin kaivautua pinnalle shokin jälkiaalloista ja vakuuttaa ylikierroksilla käyvälle elimistölleni, että kaikki on oikeasti ihan hienosti.

Mukula vietti viime vuonna ruudulla pahimmillaan 8-14 tuntia päivässä. Ihan hirveää, tiedän. Yritimme tuoda arkeen muitakin asioita, lukemista, palapelejä ja leikkejä niissä rajoissa, missä se onnistui. Mutta kun perusarjessa oli aika monta hoidettavaa asiaa, työt, röntgenit, murtumakontrollit, hoitokuviot eikä se oma jaksaminenkaan ollut parhaimmillaan, niin sanomattakin on selvää, että ruutuaika oli melko lailla rajoittamatonta. Erityisesti kun tiesimme, että tämä tilanne ei kestä ikuisesti enkä halunnut, että lapsi rupeaa murehtimaan tilannettaan yhtään enempää kuin on pakko. Pelit ja ohjelmat veivät tyypin ajatukset tehokkaasti pois siitä faktasta, että hän ei pystynyt kävelemään.

No, mitä siitä hirvittävän liiallisesta ruutuajasta seurasi?

Ei yhtään mitään.

Näin jälkeenpäin lapsi muistaa viime keväästä, että silloin sai pelata, sai syödä jäätelöä ja oli kivaa, kun kaveri kävi työntämässä häntä pyörätuolissa.

Siinä kun itsellä tuo aika on mustaa sumua, tenavalle se näyttäytyi eräänlaisena iloisena loma-aikana.

Tällä hetkellä mediassa pyörii alle kouluikäisten vanhemmille hillitön määrä vinkkejä ja ideoita siitä, mitä kaikkea kotona nyt voisi tehdä lapsen kanssa. Ymmärrän, että tässä tarkoitetaan hyvää, mutta itseäni tuo kouhotus vähän kiristää. Meitä on kaksi kotoa käsin töitä tekevää vanhempaa, meidän pitää nyt pystyä jotenkin hoitamaan omat työmme ja lapsi, ei meillä ole aikaa virikkeistää tenavaa pitkin päivää. Tämä kevät on meillä edellistä helpompi siinä, että voimme sentään pyöräillä ja ulkoilla lähimetsissä. Ruutuaikaa on siis selvästi vähemmän kuin viime vuonna. 

En tietenkään suosittele kenellekään sellaisia ruutumaratoneja, mitä meidän lapsellamme viime keväänä oli, mutta oma kokemukseni on, että väliaikaisesti niistä ei kyllä ollut minkäännäköistä haittaakaan.

Ja kun tämä korona-tilanne on ohi, meillä on toivottavasti kesä käsillä ja lapsilla kavereiden puutostautia. Eli ei kannata ottaa morkkista siitäkään, kuinka vaikea on sitten palata arkeen, kun ruutuaikaputki on ohi. Let’s cross that bridge when we get there.

Eli vanhempi, ota iisisti. Iske tenavalle Ryhmä Hau naaman eteen ja keitä kuppi kahvia. Kyllä tästä selvitään.  

sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Mitäs jos Suomi rokkaisi tämän koronaviruksen kukistamisessa?


Koronaa tulee nyt joka tuutista – kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti. Luojalle kiitos siitä, että samaan aikaan koronan räjähtämisen kanssa myös kevät näyttää tulleen, joten sisäleikkipuistojen, Ikean ja harrastusten jättäminen väliin ei tunnu niin pahalta.

Koronaan on nyt niin monta näkökulmaa mediassa, etten jaksa edes oikein laskea. Yksi kuitenkin puuttuu.

Missä puuttuu se porukka, joka on päättänyt laittaa tällä viruksella kansallisen itsetunnon nousuun?

Entäs jos tulevina vuosina puhuttaisiin talvisodan ihmeen lisäksi korona-viruksen ihmeestä? Kuinka Suomi kaikista maailman maista osasi, halusi ja pystyi pistämään tämän viruksen nurin?

Meillä olisi nimittäin siihen kaikki mahdollisuudet.

Emme ole erityisen hali-pusi-kansaa, tervehdykset ilman kättelyä on helppo omaksua ja sosiaalisen etäisyyden pitäminen ei ole meille varsinaisesti ongelma.

Meillä on miljoona kesämökkiä, jonne lieväoireiset voivat karanteeninsa aikana vetäytyä, ulkoiluttaa lapset ja koirat mökkitontilla tai metsätiellä, jossa ei ole ketään mailla eikä halmeilla. Meillä on myös luontoa lähellä ja pururadalla tartuntariski on pienempi kuin kuntosaleilla.

Meillä on kehittynyt terveydenhuolto, joka on kehottanut keskittymään olennaisempaan: ylimääräiset testaamiset pois, hoitakaa oireet kotona, peskää käsiä, kyllä tämä tästä.

Meillä on toimiva infra, joka mahdollistaa kaikenlaista yliopistojen etäluennoista etänä tehtäviin töihin.

Meillä on suhteellisen vahva lainkuuliaisuus; jos pääministeri sanoo jotakin tiedotustilaisuudessa, vastaan änkyröivät kuuluvat vähemmistöön.

Meillä on lyhyesti ilmaistuna luultavasti maailman parhaat edellytykset sille, että koronasta tulisi meillä kulovalkeana etenevän roihun sijasta vain vaimea leimahdus.

Kun kansallista itsetuntoa koetetaan nostaa kaikilla muilla mahdollisilla tavoilla, missä tämä näkökulma oikein piileksii? Saisiko joku sen kaivettua esiin ennen kuin valitaan joku muu valtavirta, kuten THL:n kritisoiminen?

Jään odottamaan, että joku some-vaikuttaja räjäyttää potin häshtägillä #koronanihme. Itse taidan lähteä lapsen kanssa luistinradalle. Siellä tuskin on tänään ketään, eli pystymme pitämään puolentoista metrin turvavälin ilman turhaa hikoilua.

tiistai 4. helmikuuta 2020

Kivuusvanhemmuus on perhe-elämän syöpä



Hesari julkaisee nykyään näköjään jatkuvasti asioita, jotka saavat verenpaineeni kattoon. Tällä kierroksella eetteriin pamautettiin mielipidekirjoitus, jonka mukaan naiset kontrolloivat miehiä mennen, tullen ja palatessa. . Ja tästähän löytyy syy esimerkiksi vauvakatoon. 

Itseäni kismittää noin lähtökohtaisesti se, että naisille jatkuvasti jätetään perheissä rutiinien koossapitäjän rooli, mutta sen omaksumisesta sitten varsin avokätisesti kritisoidaan. Samalla asiantuntijat toitottavat, kuinka tärkeää rutiinit ja säännöllisyys ovat lapsille.

Ryhtiä nyt tähän keskusteluun, kiitos. Tämä on nimittäin sukua ilmiölle, jota nimitän kivuusvanhemmuudeksi.

Isät Suomessa ovat lasten arjessa läsnä ja kiinni enemmän kuin koskaan. Se on äärimmäisen upea juttu, joka tuo mukanaan äärimmäisen perseestä olevia lieveilmiöitä.

Karkeasti yleistäen me kolmi-nelikymppiset äidit olemme ensimmäinen sakki, joiden pikkulapsiarki ainakin potentiaalisesti pyörii osallistuvan vanhemman kanssa. (Olihan niitä vaipanvaihtajia meidän omien isiemme joukossakin, mutta ei se mitenkään valtavirtaa ollut.) Ja tässä tullaan ongelman äärelle: me olemme vielä sitä porukkaa, jonka miehiä kohdellaan absoluuttisina sankareina, koska he osallistuvat lastensa arkeen.

Ja käänteisesti: siitä seuraa myös asenne, että äitien pitäisi olla kiitollisia kun se isä nyt kuitenkin edes jotain tekee. Tätä ei välttämättä sanota ääneen, mutta se kumpuaa aika syvältä menneiden sukupolvien ja ympäristön asenteista. Jos isä nyt vapaapäivänään vain hyöri lapsen kanssa leikkipuistossa, lounaaksi oli karkkia ja päiväunet jäivät väliin, niin eihän se nyt haittaa, kun isä kerran kuitenkin tekee.

Niin, ei se kertaluontoisesti haittaakkaan. Mutta ilmiö sen taustalla haittaa.

Nimittäin se, että miehet omaksuvat ”kivuusvanhemman” roolin. He viettävät aikaa lasten kanssa ja tekevät asioita, mutta vain sen mittapuun mukaan mikä on kivaa – myös lapselle, mutta erityisesti itselle. Äiti pyörittää arjen, hoitaa ikävät tehtävät ja rutiinit. Isillä on kivaa. (Ja tiedäntiedäntiedän, ei mene kaikissa perheissä näin ja joskus kivuusvanhempi on äiti ja ei saa yleistää ja ja ja. Mutta nyt puhun stereotypioista, jotka ihan varmasti jokainen tunnistaa, vaikka kuvio ei omassa arjessa toistuisi.)

Olen törmännyt tilanteisiin, joissa ”isävuorolla” kaikki päivän ateriat on korvattu jäätelöllä tai ruokailuväli venytetty kahdeksaan tuntiin, kun ei tullut mieleen, että lapsella voi olla nälkä. Isän vapaapäivänä taaperon pitäisi äkkiä nukkua päiväunet eri aikaan kuin kahteen vuoteen, koska telkkarista tulee jalkapalloa. Ja kun ei se nukuttaminen nyt onnistunut viiteen minuuttiin illalla niin voi voi, annetaan pädi kouraan, koska olisihan se nyt hullua, jos asioiden eteen joutuisi vaivaa näkemään. 

Ja tämän kaiken pitäisi olla ok, koska tärkeintähän nyt on, että se isä edes jotain tekee.

No, miksi tämä rentous sitten on ongelma? Siksi, että tilastollisesti puolet avioliitoista ja parisuhteista päättyy eroon. Silloin ollaan tilanteessa, jossa kivuusvanhempi äkkiä vastaa lapsen arjesta yksin, joko vuoroviikoin tai ainakin useamman päivän kuukaudessa.

Ja sitten ollaankin helposti tilanteessa, jossa toinen vanhempi pyörittää arkea HopLopissa ja Linnanmäellä ja ei-kivuusvanhempi koettaa omalla vuorollaan tasoittaa tilannetta, tuoda rutiineja ja kokata kasviskeittoa. Lienee turha kysyä, kumman vanhemman luona lapsella on kivempaa. Mikä sitten taas johtaa siihen, että äitejä pidetään nalkuttajina. Tai miehiä kontrolloivina petoina, kuten Hesarissa.

Ja tämä on se kohta, jossa keskusteluun saisi tulla sitä kuuluttamaani ryhtiä.
  
Aina, kun puhutaan työelämän lasikatoista, sanotaan, että naisten täytyy vain itse ottaa se valta ja ruveta käyttämään sitä. Jos nyt puhutaan perhe-elämän tasa-arvoistumisesta omanlaisenaan lasikattona, niin mikä hitto tässä nyt on erilaista? 

Ei tässä ole kyse siitä, että naisten pitäisi jotenkin tarjoilla miehille se toisenlainen rooli kotona, kyllä se pitää ihan itse ottaa ja opetella. Tiedostaa, että haluaa tehdä asiat eri tavalla kuin edelliset sukupolvet ja alkaa aktiivisesti murtaa tuttuja kuvioita. Niinhän naisetkin ovat joutuneet tekemään.

Tai sitten voi tietysti heittäytyä kivuusvanhemman rooliin ja olla se kiva pelle. Mutta niin kauan kuin miesten tekeminen mielletään kivuusvanhemmuudeksi, ei vanhemmuus tule koskaan tasa-arvoistumaan.

Ja siitä kärsivät ennen kaikkea miehet, joille sitten on tarjolla viikonloppuisän roolia, kun ”eihän se mies nyt pärjää lapsen arjessa”. Ja tähän miehen malliin niputetaan heittämällä sitten myös ne miehet, jotka kantavat arjessa vastuunsa erinomaisesti.  

Perheillä saa olla kivaa, suorastaan pitää olla kivaa. Itsekin olen sanonut, että ainaisen rajoista puhumisen sijaan voitaisiin välillä keskustella siitä, millainen tunnelma kotona on. 

Mutta en sulata sitä, että vanhemmilla olisi jotenkin sukupuolensa mukainen oikeus heittäytyä tiettyyn rooliin ja jättää ikävämmät hommat muille.

Kiva perhe-elämä on tavoite. Kivuusvanhemmuus taas on syöpä, joka nakertaa koko perheen tasapainoa. Jos halutaan torjua vauvakatoa, niin tasa-arvoisen vanhemmuuden edistäminen on siinä ykkösasemassa. Ja se ei korjaannu, ennen kuin kivuusvanhemmuus on kuopattu ja isät oikeasti ottaneet paikkansa tasa-arvoisina vanhempina. 

lauantai 18. tammikuuta 2020

Neuvoskelijoiden klubi, en ole ostanut palvelujanne




Kerron teille nyt salaisuuden. Niin ison, että olen raskaasti harkinnut, että otan yhteyttä Ilta-Sanomiin, mutta päätin nyt kuitenkin lasauttaa tämän julki täällä omassa blogissani. Tässä se tulee.

ON HETKIÄ, JOLLOIN ÄIDIT HALUAVAT VAIN VALITTAA. 

Joo, näen, että haukotte henkeä hämmästyksestä. En ollut uskoa sitä itsekään, mutta eksperimentaalisen tutkimuksen pohjalta väittäisin, että näin todella on!

Voitko uskoa! Jos joku valittaa sinulle lapsen valvomista, hän haluaa ehkä vain valittaa! Jos joku valittaa sinulle, kuinka pyykkiä tulee niin paljon, hänkin saattaa haluta vain valittaa! Ja sekin tyyppi, jonka mielestä on tuskaista saada homma toimimaan päiväkotivientien ja –hakujen sekä työaikojen kanssa, saattoi hänkin olla vain pikku valitussession tarpeessa.

Eli usko tai älä, ihan joka kerran ei tarvitse tarjota seikkaperäistä neuvoa ongelmaan. Ei kannata kertoa, miten lapsen voi helposti opettaa nukahtamaan iltaseitsemältä, miten kannattaa hankkia vaatteita, joissa lika ei näy tai miten miehen kanssa täytyy vain tarkasti sopia hakujen ja vientien aikataulut. On jopa (gasp!) mahdollista, että valittaja on kuullut nämä asiat ennenkin. Ja siitä huolimatta hän välillä halusi ehkä vain valittaa.

Kun uusi vuosikymmen alkaa, haluaisin itse päästä lopullisesti eroon neuvoskelijoiden klubin palveluista, joita en pyytänyt enkä tilannut. On ihan kivaa jutella ruuhkavuosiarjen käänteistä samassa tilanteessa kahlaavien kanssa ja myös niiden kanssa, jotka katsovat koko show’ta ulkopuolelta. Ja aidosti myötäelävien ihmisten kokemuksia ja näkemyksiä kuulee aina mielellään.

Mutta kun oma mutsin ura on jo täyttänyt puoli vuosikymmentä, haluan myös antaa tilaa rehelliselle valittamiselle. Joskus on kiva vain päästellä höyryjä ja se pitäisi sallia ihan jokaiselle, koskevat valitukset lapsiperhearkea tai jotakin muuta.

Valittaminen ei aina tarkoita samaa, kuin neuvojen ja ohjeiden pyytäminen. Jos kaikki muistaisivat tämän, maailma olisi taas pikkuisen armollisempi ja parempi paikka.

tiistai 7. tammikuuta 2020

Lapsi ei ole sinun joulusi rekvisiitta




No niin, joulu taputeltu. Nopeasti meni, mutta onneksi neulasia varmaan löytyy viime vuoden malliin lelulaatikosta vielä, kun seuraava adventti on käsillä.

Ipanaattori 2014 omistaa kaksi paria isovanhempia, joilla on jouluun varsin terve suhtautuminen: olemme molempiin mummoloihin lämpimästi tervetulleita, mutta jos päätämme tehdä muita suunnitelmia, kukaan ei heittäydy marttyyriksi. Arvostan. Lähipiirissä näin ei ihan aina ole.

Ja tästä päästäänkin otsikon esittämään ristiriitaan: surullisen usein, kun jouluna kuusen alla kohtaavat eri sukupolvet, siellä kohtaavat myös hyvin erilaiset käsitykset siitä, mikä on hyvää joulunviettoa.

On paljon isovanhempia tai muuta sukua, jotka haluavat kovasti jouluna ”nähdä sitä lasten riemua”, mutta eivät ole valmiita hyväksymään kolikon toista puolta. Nimittäin sitä, että lasten kanssa joulun viettoon voi kuulua myös sähläämistä, kiukkukohtauksia, marttyriutta ja yleistä oikuttelua. Sitä tuskin kukaan haluaisi, lapset vähiten mutta kaikkea ei aina pysty hallitsemaan.  

Ja joskus tuntuu, että ne ihmiset, jotka haluavat lapsiperheen väen vängällä omaan joulunviettoonsa, eivät ole valmis kestämään sitä, että lapset eivät ole nukkeja. Lapset eivät ole sievää rekvisiittaa, joka rusetit kaulassa lueskelevat kirjoja ja kurkkivat ikkunasta posket punaisina, milloin se pukki mahtaa tulla.

Ja nyt ei ole tarkoitus lähteä siihen jeesusteluun, jossa morkataan perheitä siitä, kuinka lapset eivät osaa nykyään istua ruokapöydässä, käyttäytyvät huonosti eivätkä kunnioita vanhempiaan. Tietenkään kenenkään ei ole suotavaa torpedoida toisten joulua ja totta kai jouluun kuuluvat myös säännöt.

Mutta anteeksi tämä klisee, lapset ovat lapsia. Tilanteita tulee, pahaa mieltä sattuu. Alle kouluikäisille joulu on monesti vuoden tärkeimpiä päiviä. Se näkyy myös jännityksen ja täpinän määrässä, joka voi helposti purkautua myös aattona.

Lapsettomat tai lapsensa aikuisiksi saattaneet vanhemmat ovat niitä, jotka saavat valita. Jos ei halua riskeerata omaa joulumieltään kuuntelemalla kiukuttelua, se on vallan ok. Voi myös miettiä, olisiko mahdollista käydä lapsiperheen luona vaikka pukkia vastaanottamassa ja joulukaffella, mutta syödä jouluateriat sovinnolla aikuisten kesken.

Jos haluaa idyllisen, hallittavan joulun, siinä kuviossa ei välttämättä ole lapsille tilaa eikä tarvitse ollakaan. Jos taas haluaa nähdä lasten joulun, kannattaa mukaan pakata hurttia huumoria ja joustavuutta eikä odottaa Downton Abbey-tyylistä suoritusta.

Ja jos ei halua viettää kumpaakaan, voi aina viettää joulun yksin. Itse tein niin monta vuotta ja ne olivat oikeasti hyviä jouluja, rauhoittavia ja minun näköisiäni. Joskus se itävaltalaisessa kiinalaisravintolassa yömessun jälkeen syöty possuannos voi olla kaikkien jouluruokien kuningas.