Asioita joita ei opi kotiäitinä

Aika usein kuulee juttuja siitä, että kotiäitiys valmentaa elämään ja työelämään: siinä sitä oppii uusia asioita ja myös työelämässä tärkeitä taitoja. Tähän jeesusteluun sortui jopa Kauppalehti, mistä olin aika yllättynyt.

No, valmennusta voi olla tietty monenlaista. Yleisesti sanoisin, että kutun villat.

Alla muutama väittämä siitä, mitä kotona oleminen potentiaalisesti kehittää. Ja sitten se totuus. Saa olla eri mieltä.

Kotona lasten kanssa ollessa opit keskittymään olennaiseen.

Kotona lasten kanssa ollessa opit hukkaamaan keskittymiskykysi lopullisesti. Kun pari vuotta menee niin, että et saa puhuttua loppuun kuin kourallisen lauseita, löydät jonakin aamuna itsesi tiskirätin kanssa makuuhuoneesta ja ihmettelet, näinkö siinä käy, kun yrität multitaskata yhtä aikaa ruokapöydän pyyhkimisen ja pyykkien viemisen paikoilleen.

Kotona lasten kanssa ollessa tekee maailman tärkeintä työtä

Kotona lapsen kanssa ollessa tekee 90-prosenttisesti työtä, jonka tulosta ei kukaan näe koskaan missään. Tenavasta taas voi tulla täysipäinen sinun ponnistelujesi ansiosta tai täysin niistä huolimatta. Onnea vaan motivoitumiseen.

Äitinä opit priorisoimaan ja organisoimaan asioita

Väittäisin, että meikäläisen organisointikyky oli kyllä parempi ennen lapsen saantia. Edellinen muuttomme asunnossa hoidettiin muuttoporukan voimin noin kolmessa tunnissa, jona aikana tavarat siirrettiin asunnosta toiseen, purettiin paikalleen ja pizzat iskettiin pöytään. Vähän tuntuu että sama organisointi ei onnistuisi nyt kun puntissa roikkuu yksi häirikkö.

Äitinä opit olemaan itsellesi armollinen

Kukaan tätä mieltä oleva ei ole koskaan käynyt lukemassa vauvapalstoja.

Äitinä opit sietämään sotkua kotona ja olemaan stressaamatta pikkuasioista 

Äitinä mikään ei vituta niin paljon kuin kodin jatkuva sotku. Voit tehdä kotitöitä koko päivän ja todeta illalla, että kotisi näyttää Pelastusarmeijan yömajalta, johon on iskenyt palopommi. Ja jos jostain rupeaa siinä kohtaa stressaamaan, niin pikkuasioista. Ei tarvita kuin yksi päiväunien notkahdus tai väärään aikaan loppunut pesuaine ja tuloksena saattaa olla täysi flippaus.

Äitinä opit ongelmanratkaisukykyä

Äitinä opit pitämään pääsi ja jyräämään päätöksesi läpi vaikka ne eivät olisi kovinkaan järkeviä. Ja opit ratkaisemaan kaikki konfliktitilanteet Muumeilla.

Minun mielestäni hoitovapaalla oleminen on ihan tosi jees – jos ei olisi, menisin takaisin töihin. 

Mutta ei sitä kotona olemista tarvitse oikeuttaa sillä, että täällä nyt niin hirveästi hauduteltaisiin työelämässä tai muussa elämässä tarvittavia taitoja. 

Niitä taitoja oppii sitten esimerkiksi siellä työelämässä.

Lastenvaunumania

Liityin ennen hoitovapaalle jäämistäni facebookissa ryhmään, jossa keskustellaan erilaisista lastenvaunuista ja myydään ja ostetaan vaunutuotteita. On muuten parasta viihdettä ikinä. En ole ikinä tiennyt, miten vähän oikeasti tiesin lastenvaunuista ennen kuin aloin seurata tämän ryhmän ilmoituksia ja keskusteluja.

Fiilis oli sama kuin jos olisi istahtanut samaan pöytään lääketieteen opiskelijoiden kanssa jotka, no, puhuvat lääkäriä. (Senkin tein yliopistoaikoina, parasta viihdettä ikinä sekin.) Viikko meni, kun opettelin käsitteitä, googlettelin lyhenteitä ja opin tajuamaan että nitroilla ei tarkoiteta lääkkeitä vaan Emmaljunan Super Nitro-vaunuja. Tietty.

Eniten kolahti se, että on vissiin täysin normaalia omistaa esim. seitsemät rattaat. Samoin on täysin normaalia myydä rattaat eteenpäin koska ”tää ei vaan ollut mun juttu”. Okei.

Pyörittelin päätäni. Sitten aloin kerrata omaa saldoani lastenvaunuviidakossa ja totesin, että ehkä tässä kohtaa meikäläisellä ei ole paljon puhuttavaa.

Kun tulin raskaaksi, tavaraa oli tarjolla tutuilta aika paljon. Vaunuja ja rattaitakin tarjottiin aika monesta osoitteesta. Koska minulla ei ollut juuri käryä mitä halusin tai tarvitsin, päädyin lopulta kaksien vaunujen taktiikkaan. Kotiin tulivat jättikokoiset Brion hyökkäysvaunut, joilla ajattelin lähteä liikkeelle jos suuntaisin vain lenkille. Toinen setti olivat kevyet matkarattaat, joihin sai napsautettua kiinni turvakaukalon. Samainen turvakaukalo kiinnittyi autossa olevaan telakkaan, eli tällä pääsi helposti myös autolla liikkelle. Ajattelin, että nyt olen varautunut joka tilanteeseen.

Paitsi että ei. Puolen vuoden käytön jälkeen matkarattaat hajosivat käsiin. Ostin seuraavaksi yhdeltä tutulta kolmipyöräiset kiiturit joihin olisi saanut sisarusistuimen ja jotka sitten osoittautuivatkin suhteettoman painaviksi, olivat etupyörän ansiosta ratikoissa liikkuessa aika pitkät ja kun alkoivat sopivasti kulahtaa, ei tuo ihana kääntyvän etupyörän ominaisuus enää ollutkaan niin kovin kääntyvä.

Ohimennen olin kuitenkin diilannut yhdeltä kaverilta vanhat vaunut mökille päiväunivaunuiksi ja kun alakerran naapuri myi ilmakumirenkaisia vanhoja vaunuja, ne lähtivät sämpyläpussilla vanhempien mökille niin ikään päiväunivaunuiksi.

Okei, myönnetään, homma alkoi lähteä vähän käsistä.

Sitten ostimme miehen kanssa ne ensimmäiset ja viimeiset uudet rattaat joissa kersa vetää päikkäreitä tätä kirjoittaessa. Merkki Britax, kaksi kääntyvää etupyörää, ilmakumirenkaat jotka selviävät jopa mukulakiviteillä ja tekniikkaa vähemmän kuin avaruusaluksessa, mikä on aina plussa.

Samalla työhuoneessa alkoi olla vähän ruuhkaa, joten nyt piti vaunuja saada lihoiksi. Kahdet vaunut menivät kaupaksi netin kirppariryhmissä. Ei muuten ollut mikään pieni urakka. Toiset myin sellaisenaan pikkurahalla, mutta sisarusrattaat vaativat ensimmäisenä käynnin työkaverin omakotitalolla painepesuria lainaamassa (eihän kukaan enää tulitikkuja lainaile, eli tämä lienee moderni versio siitä), valokuvaamisen sieltä sun täältä, lisäkuvat kyselijöille ja kuljettamisen hevon hornaan. Pääasia kuitenkin, että menivät kaupaksi.

Tarinan opetus? Kun lapsitarvikkeiden kanssa markkinavoimat jylläävät, myös second hand-markkinoilla käy aika kova kuhina. Ja siksi ihmetyttää, että alalla ei ole ihan järjestäytynyttä toimijaa.

Vaunumyllyssä olen nimittäin päässyt tutustumaan siihen ihanaan kertakäyttökulttuuriin, joka alalla vallitsee.

Asuinalueellamme on polkupyöräliike, jonka omistava pyöräteknikko on ollut meille isoksi avuksi – täyttänyt ja paikannut renkaat pyydettäessä, öljynnyt akselit ja tehnyt yleisiä huoltohommia pikkurahalla. Koska Suomessa ei fillareiden vuokraaminen ja huoltaminen tarjoa kovin leveää leipää talvisaikaan, kaveri kertoi harkinneensa lastenvaunujen huoltamisesta sivubisnestä. Homma oli kaatunut siihen, että lastenvaunujen varaosia ei myydä muuta kuin jälleenmyyjille.

Pyörien vaihtaminen olisi tarkoittanut uusien pyörien tilaamista maahantuojilta. Jos olisin halunnut vaihdattaa vaunuihin ilmakumirenkaat tai edes uudet pyörät, se olisi tullut paljon kalliimmaksi kuin uusien ostaminen, ja ne olisi pitänyt siis tilata liikkeestä, joka myi uusia vaunuja.

Melko perseestä, sanoisin. Sillä oikeasti, mikä voisi olla parempaa kuin liike, joka ostaisi käytettyjä vaunuja ja myisi niitä huollettuina ja korjattuna?

Teknikon jäljiltä voisi luottaa siihen, että jarrut toimisivat moitteettomasti, pyörät olisivat reilassa ja tekniikka pelaisi. Kankaita ja muita kilkkeitä nyt jokainen voisi sitten varustaa makunsa mukaan.

Vaunujen ostaja voisi käydä testaamassa uudet vaunut liikkeessä ja löytäessään mieleisensä merkin, käydä tsekkaamassa, josko niitä löytyisi käytettynä. Näinhän tehdään netissä jo nyt. Tällainen liike pelastaisi myös vaunujen myyjän hervottomalta vaivannäöltä.

Ja ennen kaikkea se auttaisi minun tapaisiani ihmisiä käyttämään elämänsä johonkin järkevämpään kuin lastenvaunuryhmissä roikkumiseen.

Elämäni kastemadon kanssa

Lukion biologian tunnilla kerrottiin eläinkokeesta, jossa eri elukoita oli laitettu T-kirjaimen muotoiseen tunneliin. Edettyään pätkän matkaa testattavan piti kääntyä siis joko oikealle tai vasemmalle. Oikealla odotti jokin palkinto ja mukava asia, vasemmalla sähköshokki.

Ihminen oppi kerrasta, että kannatti kääntyä oikealle. Koiralla meni useampi yritys ja erehdys, mutta ei montaa. Surkeimman tuloksen sai kastemato; se tarvitse noin 200 toistoa oppiakseen, kumpaan suuntaan kannatti kääntyä. Kastemato ei siis oppinut, vaikka samaa asiaa toistettiin yli sata kertaa.

Jotenkin tuntuu, että nykyään elän kastemadon kanssa.

Uskoin aiemmin aika vakaasti siihen, että kun taaperon kanssa vaan aina tekee samalla tavalla, lapsi oppii. Oppii, että jotakin ei saa tehdä. Oppii, että tuosta asiasta tulee huutoa ja kiukkuamista. Oppii, mitä sana ”ei” tarkoittaa.

Kun kersalla on ikää vuosi ja kymmenen kuukautta, olen valmis myöntämään tappioni. Lapseni on vissiin kehitystasollaan jossain ameeban ja kastemadon välimaastossa, luulisin. Se ei vaan opi.

Hyvä esimerkki on ruokapöydässä käyttäytyminen. Itse vihaan ruoan haaskaamista ja kaikenlaista ruoan kanssa pelleilyä ja olen kohtalaisen hiilenä, kun kersa parhaana päivänä nakkelee lattialle kaiken, minkä käsiinsä saa: ruoan, ruokailuvälineet, astiat. Muovilautaset ovat aika kova juttu.

Olen kieltänyt. Olen sanonut napakasti. Olen huutanut. Olen jättänyt tavarat nostamatta ja antamatta takaisin. Olen nostanut pois pöydästä. Olen ollut johdonmukainen ja tehnyt samat asiat samalla tavalla viikosta toiseen. Mikään ei toimi. Se on joko psykopaatti joka ei usko tai kastemato, joka ei muista. En tiedä, kumpi harmittaa enemmän.

Ruokapöytäpelleilyä ei varsinaisesti auta se, että mukula ei ole pääsääntöisesti pätkääkään kiinnostunut ruuasta. Jos lapsen karkottaa pöydästä joka kerran kun hän käyttäytyy huonosti, hän häipyy onnellisena muihin hommiin: kiva, tuo olikin tylsä leikki, ei kiinnostanut. Jos haluan tappaa lapseni nälkään, tämä on hyvä keino tehdä se.

Näissä tilanteissa aina välillä vähän, hmm, harmittaa, kun saa pari vihjausta siihen suuntaan, että kyllähän se oppii ihan kaiken, minkä sille opetat ja pitää vaan kieltää napakasti. Geez, thanks. Sitähän en ollutkaan kokeillut.

Mutta kaksi vuotta lähestyy ja ehkäpä kastemadon toistomäärä alkaa lähestyä loppuaan. Tulee jo hetkiä, jolloin se syö. Tulee hetkiä, jolloin se osaa olla vieraskorea. Tulee hetkiä, jolloin se kokoaa ylijääneet kurkunpalat nätisti lautaselle aterian päätteeksi.

Loppuyhteenveto: jos alle kolmevuotias käyttäytyy ruokapöydässä huonosti, se ei tarkoita, etteikö olisi yritetty opettaa tavoille. Lupaan ja vannon, että pidän tämän jatkossa mielessä.

Näköjään kaikki, mihin joskus lasten kanssa uskoi, ampuu oman lapsen kohdalla perseeseen.