Äitihetket, top 5

Tiedättekö sen tunteen, kun tajuaa, että nyt tuli alisuoritettua ihan perusteellisesti? Se hetki, kun huomaa, että tämä vanhemmuushomma ei mennyt niin kuin Strömsössä tai ei oikeastaan niin kuin kokonaisessa saaristossa?

Sillä niitä hetkiähän tulee. Tässä lyhyt kooste.

Se hetki, kun päiväkodin eteisessä tuntematon isä hymyilee sinulle ja toteaa ”Vähän kevyempi varustus tänään”.

Ulkolämpötila oli noin +5 ja nostin parhaillaan lasta rattaista päiväkodin portaille. Sillä oli päällään sisävaatteet, pipo ja kengät. Oli ollut vähän vaikeampi lähtö, joten olin vain eteisessä sullonut lapsen rattaisiin ja peiton päälle, haalari ja muut releet kassiin ja äkkiä menoksi. Lapsi istui paikallaan koko matkan päiväkotiin. Ehkä se oli kylmästä kankeana.

Se tunne, kun naapurin äiti ei uskonut, että olit tosissasi.

Olin kertonut naapurin kanssamutsille, että yöpuvut ovat ajanhukkaa ja lapsen voi hyvin pukea illalla päiväkotivaatteisiin, säästyy aamulla tappelulta. Kaveri purskahti nauruun, sitten hyytyi, tuijotti minua ja kysyi vähän kankeasti ”Oletko sä tosissasi?”. Jep, olin.

Hetki, jolloin lapsen iltapesu suoritettiin vaatteet päällä.

Se ilta, jolloin koko homma tehtiin vaikeimman kautta. Lapsi oli jostakin syystä päättänyt, että iltapesu on saatanasta. Mikään ei auttanut. Lopulta oltiin pisteessä, jossa hirveällä karjunnalla oltiin jo suihkukopissa, mutta ipana ei suostunut ottamaan paitaa pois päältä, koska leopardikuva. Selitin hänelle kymmeneen kertaan, että jos hän ei anna nyt riisua paitaa, suihkutan hänet vaatteet päällä. Ei antanut. Ja suihkutin. Huuto meinasi halkaista kaakelit kylppärissä. Mies sai lopulta hysteerisen lapsen rauhoiteltua ja sen jälkeen käytiin neuvottelu aiheesta ”Kyllä se kuivuu päällä!” jolloin mukula olisi halunnut likomärän paidan yövaatteeksi. Lienee turha mainita, että tässä kohtaa avantouintiretki Suomenlinnaan alkoi tuntua ihan loistavalta ajatukselta.

Hetki päiväkodissa lasta noutaessa, kun saat infon, jota et olisi halunnut.

”Joo, ihan sellainen pikku juttu, että nuo Ipanaattorin kuravaatteet ovat sisäpuolelta homeessa.” Okei. Vuoden äiti-palkinto tänne, kiitos.

Se hetki, kun tajusit, että et ole kiroillut tarpeeksi hiljaa

Yritin saada oikuttelevaa dvd-levyä toimimaan ja jouduin myöntämään lapselle tappioni: tämä ei nyt toimi. Lapsi katsoi laitetta ja totesi miettivästi ”V***u saat**a. Hei hoi hupsista. Tarttisi vissiin vähän varoa puheitaan tästä eteenpäin.

Sellaisia. Mitäs huippuhetkiä teillä on vanhemmuuteen sisältynyt?

Voidaanko lakata jauhamasta äitien syyllistymisestä?

”En minä koskaan tuntenut mitään syyllisyyttä siitä, että vein lapsen hoitoon.” Tuijotin kommentin esittäjää hämmentyneenä. Olin kertonut hänelle, että on semisti kuluttavaa, kun lapsi itkee joka aamu lohduttomasti päiväkodin eteisessä.

Toinen vastaavanlainen keskustelu käytiin, kun kerroin käyneeni viikonlopun ulkomaan reissulla. Oli ollut kivaa, mutta samalla päätin, etten harrasta näitä kovin usein, koska väsymys.

Kuulijan ensimmäinen reaktio oli jälleen ”Ei sinun pidä tuntea siitä syyllisyyttä, että teet omiakin juttuja.”

No voi hellanlettas sentään.

Välillä tuntuu, että on olemassa automaattioletus, jonka mukaan jokainen lapsen maailmaan pykännyt voi tuntea vain yhtä tunnetta: jumalatonta syyllisyyttä joka asiasta.

Minulla ei ole pätkääkään syyllinen olo siitä, että vien lapsen hoitoon. Ei tässä ole vaihtoehtoja.

Hoitovapaat pidin tappiin ja sen jälkeen valtio ystävällisesti vinkkasi, että nyt olisi aika palata sitten sorvin ääreen.

Minulla ei ole myöskään pätkääkään syyllinen olo siitä, että teen omiakin juttuja. Mutta tämä nyt vain on elämäntilanne, jossa palautuminen kestää oman aikansa. Kun pitempi oma reissu pyyhkäisee pois koko vapaa-ajan perjantaiaamuyöstä sunnuntain iltamyöhään, oli maanantaiaamu päiväkodin portailla ja oma töihin palaaminen tuskan takana ja palautuminen kävi tosi hitaasti. Panos-tuotos suhde siis oli vähän kallellaan, vaikka irtiotto tekikin hyvää.

Tunnen surua siitä, että lapsi itkee päiväkotiin vietäessä. Tunnen väsymystä siitä, jos ahdan oman vapaa-ajan liian täyteen. Tunnen empatiaa lasta kohtaan, samoin kuin muitakin kanssaihmisiä kohtaan, jos sillä on paha olla. Tunnen rehellistä vitutusta siitä, että koti näyttää jatkuvasti kaatopaikalta, eikä perheen aikuisilla ole puhtia tehdä asialle mitään. Tunnen montaa muutakin asiaa.

Toki joskus lautasella on syyllisyyttäkin, mutta ei se ole mikään automaattinen lähtökohta kaikille negatiivisille fiiliksille.

Syyllisyys vaan tuntuu olevan se kortti, joka on helpoin käyttää. Myös sen takia, että jotenkin sellainen ”turha syyllisyys” on myös lyömäase. Pikkulapsiarkea eläville on turhan helppo vakuuttaa, että koet ihan turhaa syyllisyyttä. Siihen sisältyy epäsuora vihjaus, että oma mokasi, jos on huono fiilis. Kun se huono fiilishän lakkaa samalla kun oppii ”olemaan tuntematta turhaa syyllisyyttä”. Mikä ei sivumennen sanoen pidä paikkaansa.

Tässä siis päivän uutispommi: äidillä voi joskus olla paska fiilis, vaikka hän ei kokisi syyllisyyttä mistään. Jään odottamaan, että vauvalehdet räjäyttävät tästä teemanumeron.

Takapenkki-indeksi

Elämä helpottaa kun lapsi kasvaa, sanotaan. No, niin tekee. Jaa että mistä tiedän? Kolmen tunnin automatkoista.

Kolmen tunnin automatka vauvan kanssa

Ajoitat ajomatkan päiväuniajan alkamisaikaan. Koetat imettää lapsen tainnoksiin. Valitset vaatteet. Sijoitat turvakaukalon takapenkille ja lähdet ajamaan hermo tiukalla. Nukkuuko se? Viniseekö? Onko sillä liian kuuma tai liian kylmä? Se on ihan liian hiljaa, onko sillä kaikki hyvin? Alle kymmenen kilometrin kohdalla on pakko pysähtyä bussipysäkille tarkistamaan, että se hengittää. Hengittäähän se. Jatkat matkaa. Et uskalla laittaa radiota päälle, ettei se vaan herää. Noin kahden tunnin kohdalla hartiat alkavat rentoutua. Ehkä tästä selvitään. Ehkä.

Kolmen tunnin automatka taaperon kanssa

Syötät lapselle lounaan, köytät kiemurtelevan tenavan turvaistuimeen, etsit tutin suuhun, unikanin kainaloon, maitopullon syliin ja lähdet ajamaan. Mukula ääntelee takana. Juttelet rauhoittavia ja kiroilet hiljaa itsekseen nukunytjonukunytjo. Lopulta lapsi simahtaa ja vilkuilet takapeiliin, retkottaako pää, onko vyöt tarpeeksi kireällä. Kun takapenkki hiljenee ja hiljaisuutta on jatkunut puolisen tuntia, pulssi alkaa laskea. Uskallat laittaa radion päälle. Kyllä tästä luultavasti selvitään.

Kolmen tunnin automatka 3-vuotiaan kanssa

Lähdet liikkeelle aamupalan jälkeen. Kakara kiipeää itse turvaistuimeen, kiinnität vyön, annat padin kouraan ja kiipeät ratin taakse. Kuuntelet seuraavat kaksi tuntia, kuinka vihaiset linnut ampuvat possuja. Kahden ja puolen tunnin kohdalla lapsi nukahtaa. Kiroat hartaasti ja väännät radion volyymit kaakkoon, jotta päiväunet eivät jatkuisi yli puolta tuntia.

Kyllä tästä selvitään.

Ei se ole kilpailu

Kun mies valittaa väsymystä, minulla on tapana toimia todella rakentavasti: pyöritän silmiäni ja kommentoin, että onneksi minua ei ikinä väsytä. Kyllä, sarkasmi on juuri se tapa, miten parisuhteessa kannattaa toiseen suhtautua, suosittelen tosi lämmöllä.

Mies, joka tässä asiassa on meistä kahdesta se aikuisempi, jaksaa aina välillä muistuttaa ihan relevantista asiasta: kyseessä ei ole kilpailu. Ei se, että hän on väsynyt, tarkoita sitä, että minä en saisi olla.

Mikä on sivumennen sanoen ihan hyvä pointti.

Edellinen blogikirjoitukseni käsitteli uupumuksen tunteita ja sain palautteeksi myös kommentin, jossa ihmeteltiin, missä vaiheessa se vanhemmuus on noin kaamean raskaaksi suoritukseksi muuttunut – elettiinhän sitä ennenkin ja miten minä nyt yhden lapsen äitinä näin poikki olen.

Ihan relevantti kysymys. Mutta vähän ohi tutkasta.

Se, että minä olen väsynyt, ei tarkoita muuta, kuin että minä olen väsynyt. Se ei tarkoita, että lapsettomat eivät olisi väsyneitä, etteikö joku muukin olisi vielä väsyneempi, että monen mielestä pikkulapsiaika ei ole väsyttävää ollenkaan.

Eikä se tarkoita, että minulla olisi oikeus vaatia, että töissä tai kotona joku venyisi minun puolestani, koska ”äiti on vähän väsynyt”. Väsymys ei ole vapaalippu. Se on vain väsymystä.

Jotenkin jaksan hämmästellä sitä, miksi yhden kokema väsymys on joltakin toiselta pois. Ei väsymys tai uuvahdus erilaisten työelämän tai kotielämän paineiden keskellä ole jotakin, joka on varattu vain tietylle ihmisryhmälle, riittävän monen lapsen äidille tai niille isovanhemmille, jotka elivät ilman nykyajan mukavuuksia. Kaikkein vähiten väsymys tai uupumus on ominaisuus, joka olisi korvamerkitty pelkästään lapsiperheille.

Väsymystä ja loppuunpalamista on ihan riittävästi tarjolla kaikille potentiaalisille ehdokkaille, oli sitten lapsia kuvioissa tai ei. On kohtuullisen turhaa tulla tyrkyttämään näkemystä siitä, kenellä on check listan mukaan isoin oikeus sanoa olevansa väsähtänyt.

Se ei ihan oikeasti ole kilpailu.