Sängynpetausindeksi

Heräsin tällä viikolla huomaamaan merkillisen asian: jo useamman viikon ajan olen sisällyttänyt aamurutiineihin sänkyjen petaamisen.

Jaa että miksi tämä on merkittävää? No, kersan syntymän jälkeen petasin vuoden aikana sängyn vissiin kolme kertaa. Kerran ristiäisiin (kaveri auttoi) ja pari kertaa siivoojan tuloa varten (että siivooja ei käyttäisi siihen aikaa). Muulloin ei vaan kerinnyt.

Se ei ollut pakollista. Siitä ei ollut hyötyä. Se olisi näyttänyt siistimmältä mutta hei, mitä väliä siinä kaaoksessa.

Viimeiset pari vuotta aika on vain kadonnut jonnekin madonreikään. Päivät ovat sujuvasti menneet tunteessa, että on klovni, joka koettaa tasapainotella lautaspinoja käsien ja jalkojen avulla samalla, kun tanssii nuoralla. Pakolliset pyykit, tiskit, ruoanlaitot, rutiinit. Nopeasti, että ehtii edes jotain. Rumba ei lopu. Lyhyet tauot on pakko koomata, jos aikoo jaksaa.

Ja sitten äkkiä se on yli kaksivuotias. Jos se jättää aterian väliin, ei haittaa, aina tulee seuraava ateria. Jos päiväunet jäävät väliiin, se ei ole enää kansallinen hätätila. Se ei syö enää (pelkästään) soseita eli lattia ei enää näytä siltä, että hiomakoneelle olisi käyttöä. Sen voi työntää lapsenvahdin käsiin ihan rauhallisin mielin ja lähteä itse kirjastoon leikkimään, että omistan yhä aivot.

Äkkiä kotona sängyt on pedattu. Keittiössä on itse tehtyjä sämpylöitä. Vien vastaleivottua kakkua tuliaisiksi kylään ja muistan elvistellä sillä.

Totta kai kotona on edelleen pölyä enemmän kuin pienessä afrikkalaisessa kylässä ja vessojen peseminen suoritetaan ehkä kolmen kuukauden välein – ei nyt sentään ruveta liioittelemaan tässä elämänhallinnassa. Mutta lumivyöryn alle jäämisen tunne on poissa.

Alan ymmärtää sen ovelan logiikan, miksi hoitovapaata on mahdollista pitää kolmeen vuoteen saakka. Kun kersa on kaksi ja puoli, alkaa helpottaa. Heikkomuistisimmat ajattelevat, että ai, ei se ollutkaan niin paha setti, tehdään toinen. (Ei tehdä.)

En ole niin naiivi, että luulisin kaiken olevan tästä eteenpäin helppoa heinää. Tulee vaiheita, osavaiheita ja romahduksia. Uusia uhmakausia ja hetkiä, jolloin harkitsen avantouintiretkeä Suomenlinnaan.

Mutta myös niitä hetkiä, jolloin petaan sängyn. Enkä pidä sitä enää ihmeenä.

Lastenhoitajalennolle.com

Kaveri lähtee Dubaihin jouluksi. Kateellinen, minäkö? Oi kyllä.

Samalla huomaan, että aina, kun asiasta tulee puhetta, keskustelu kääntyy lentoon. Miten teidän lapsi viihtyy koneessa? Aamu-, ilta- vai päivälento? Miten meinaatte selviytyä?

Tästä päästään taas yhteen valitusvirteen aihepiirissä ”palveluita joista maksaisin jos joku niitä tarjoaisi”.

Minulla asuu tuttuja Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Kun olen nyt hoitovapaalla, minulla olisi aikaa lähteä pidemmälle. Miehellä ei ole.

Ja tässä tullaan siihen kohtaan, mikä nyppii. Selviäisin reissusta kersan kanssa kahden ihan mainiosti (edellyttäen että visani luottoraja riittäisi) mutta en selviä tuosta lennosta yksin.

Perillä kaikki kyllä järjestyisi. Ajan sujuvasti autoa vasemmalla puolella ja olen ninja turvaistuinten kanssa. Lähes kaikki tuolla suunnalla asuvat tuttavani elävät pikkulapsivaihetta, eli tiedossa olisi ilmaista majoitusta ja tutut voisivat neuvoa parhaat kohteet kersan kanssa. Jos jotain sattuisi, lapselliset ihmiset myös tietäisivät, mistä löytyy lääkäripalveluita ja mitä apteekista saa ja millä nimekkeellä.

Mutta piru vieköön kun lento on lyhimmilläänkin sen noin 29 tuntia, niin seikkailunhaluni kuolee. Tuo aika kaikkialle juoksentelevan kaksivuotiaan kanssa, ilman mahdollisuutta päästä edes vessaan. Ei pysty.

Tarvitsisin siis lastenvahdin lennolle. Ja olisin valmis maksamaan siitä.

Missä viipyy se palveluntarjoaja, joka hoitaisi tämänkin ensimmäisen maailman ongelman?

Maailmassa on pakko olla kasapäin esimerkiksi opiskelijoita, jotka mielellään lentäisivät kauemmas, jos se olisi taloudellisesti mahdollista. Ja aika paljon olisi äitejä ja perheitä, jotka matkustaisivat enemmän, jos lennoilla olisi joku auttamassa. Nämä kaksi ryhmää pitäisi siis saattaa yhteen.

Alkukustannukset palvelulle olisivat kohtuullisen pienet. Nettisivusto, jonne ilmoitat, minne matkustat, minkä ikäisen lapsen kanssa ja miten suuren prosentin lennon hinnasta olisit valmis lastenvahdille maksamaan hänen avustaan. Lapsenvahti ilmoittautuisi ja buukkaisi itsensä samalle lennolle. Paluulennolle voisi ottaa joko saman tai eri lapsenvahdin.

Lastenlikka istuisi perheen kanssa ja viihdyttäisi mukulaa lennon ajan. Perillä hän auttaisi passintarkastuksen, turvatarkastusten ja matkatavaroiden noutamisen sekä autonvuokrausmuodollisuuksien läpi. Kun kersa on turvaistuimessa, laukut takaronkissa ja reissumieli korkealla, pari klikkausta siirtäisi rahat lapsenvahdille. Sitten olisi aika toivottaa hyvää matkaa.

Toimisikohan tämä? No, itse olisin ainakin opiskeluaikana hyvin viihdyttänyt vaikka minkälaista mukulalaumaa jos se olisi tarkoittanut puoli-ilmaista lentoa toiselle puolelle maailmaa.

Jään odottamaan tätä palvelua. Siihen saakka, Australia saa odottaa minua.

Iltavirkun itkuvirsi

Olen kuullut sellaisesta asiasta kuin vanhempien oma aika. Sitä kuulemma vietetään iltaisin, kun lapset ovat menneet nukkumaan ja vanhemmat vielä valvovat.

Minun kirjoissani tällainen vanhempainaika sijoittuu samaan kategoriaan lumimiehen ja Loch Nessin hirviön kanssa; monet väittävät nähneensä, mutta kun ei ole vielä omalle kohdalle osunut, en ole ihan varma tarinan todenmukaisuudesta.

Ipanaattori2014 on ollut monella tapaa helppo tapaus, mutta tyyppi on hyvin sitkeä iltavirkku. Kuluneen kahden ja puolen vuoden aikana olen päässyt toteamaan, että lapsen luontainen unirytmi on jotakin sellaista, jota ei ihan noin vain siirrellä.

Ensimmäisen vuoden ajan Ipanaattori2014:n nukahtamisaika oli melko tarkalleen klo 01.00 joka yö. Mies oli melko kanveesissa; hän hoiti nukuttamisen, meni yhdeltä vähäksi aikaa sohvalle katselemaan telkkaria ja simahti sen jälkeen työhuoneen sohvalle, josta nousi aamulla yhdeksäksi töihin. Itse pääsin vähän aiemmin nukkumaan, mutta en paljoa, koska imetys.

Kuulimme kaikki mahdolliset kertomukset siitä, milloin tämä rytmi rupeaa aikaistumaan. Paremmin tietävien mukaan lapsen iltanukkumaanmeno aikaistuisi luonnostaan sitten kun yöheräilyt loppuisivat, sitten kun lopettaisin imettämisen, sitten kun lapsi alkaisi ryömimään, konttaamaan, kävelemään, ulkoilemaan enemmän. Ja ihan viimeistään sitten kun hän nukkuisi enää yhdet päiväunet.

Mikään näistä ei vaikuttanut tilanteeseen. Tai vaikutti; kun toiset päiväunet jäivät pois, kersan nukahtamisaika siirtyi tunnilla aiempaan eli kello 24:een. Siinä vaiheessa menin itse töihin ja olisi ollut välillä kivaa, kun omat silmät olisivat pysyneet auki edes vartin lapsen nukahdettua. Eivät pysyneet.

Kaikkea on yritetty ja hyvää tarkoittavia neuvoja on riittänyt. Iltarutiinit ovat pysyneet samoina nyt kaksi vuotta. Olemme koettaneet laittaa aikaisemmin nukkumaan, iltasadut luetaan, kylvyssä viihdytään. Tällä hetkellä tyyppi herätetään aamuisin aiemmin kuin ennen ja päiväunilta tietyn ajan jälkeen. Hän ei voi enää nukkua vähempää kuin jo nukkuu eikä päiväunien pois jättäminen ole vaihtoehto, siitä seuraa hirveitä iltoja ja pahimmillaan rikkinäisiä öitä.

Iltojen aikaistumiseen mikään ei vaikuta. Hirvittävällä työllä olemme saaneet illan nukkumaanmenoajan siirrettyä klo 23:n. Sitä edeltää kahden tunnin nukutustaistelu suoraan helvetistä ja yleensä ollaan jossain vaiheessa iltaa siinä tilanteessa, että sekä äiti että lapsi itkevät. Mikä tarkoittaa, että kun kersa on nukahtanut, äiti tärisee vielä tunnin verran ”olen maailman paskin vanhempi enkä ikinä selviä tästä”-tunnelmissa.

Olen valmis heittämään pyyhkeen kehään. Ehkä on vain aika hyväksyä, että meille on siunaantunut lapsi, joka ei nuku ennen kuin klo 23. Ehkä on aika lakata kuuntelemasta ketään ja lakata syyttämästä itseään.

Ehkä on aika hyväksyä, että Loch Nessin hirviö ei vain osu jokaisen Skotlannissa vierailevan kiikariin.

Tärkein aika lapsen kehityksessä

Jos haluaa maksimoida vanhemmuudessa ahdistumisensa, kannattaa alkaa tutustua lapsen kehityspsykologiaan ja erilaisiin kasvatusoppaisiin. Niiden perusteella olet takuuvarmasti ryssinyt koko homman, parhaimmillaan jo raskausaikana.

Yksi asia, mistä kaikki asiantuntijat tuntuvat olevan herttaisen erimielisiä, on lapsen kehityksen tärkein aika. Eli milloin pitäisi olla erityisen skarppina, jos haluaa traumatisoida kersansa pysyvästi.

Kun oma ipanani ikä lähenee kahta ja puolta vuotta, olen todennäköisesti jo myöhässä. Vauva-aika ja varhaislapsuuden ensimmäiset kokemukset ovat paketissa, eli nyt on myöhäistä itkeä kaatunutta maitoa. Mutta ainahan on edessä uhmaiät, koulun ja tarhan aloittamiset ja teini-ikä, jolloin homman voi varmaan vielä hoitaa pois päiväjärjestyksestä.

Koska en ihan oikeasti halua tietää, milloin on se kriittisin ja herkin aika lapseni kehityksen kannalta, olen kehittänyt ihan oman teorian.

Lapsen kehityksen kannalta tärkein aika on ennen lapsen syntymää.

Koska ennen kuin kersa on maailmassa, eletään se kriittinen aikuisaika, joka muovaa maailman, mihin lapsi syntyy. Silloin solmitaan ystävyyssuhteet ja useimmiten myös parisuhde, jonka varassa lapsen elämä seisoo. Sinä aikana löydetään harrastukset, jotka ovat itselle tärkeitä ja opitaan keinot, joiden avulla oma pää kestää stressiä. Lyhyesti ilmaistuna, sinä aikana löydetään se tapa, jolla haluaa elää, oli lapsia tai ei.

Eli lapsen kehityksen kannalta tärkein aika meni jo. Nyt riittää, kun pysyttelee arjessa kiinni.

Asioita, joita kaipaan

Kersan pikkulapsiaikana törmää joihinkin tabuihin, joita jonkinlainen Vanhemmuuden Joukkopsykoosi ™ ilmeisesti edellyttää. Yksi on se, että kovin harvoin kukaan rehellisesti kertoo, mitä asioita kaipaa ajalta ennen lapsen syntymää.

Sillä kyllä, niitäkin on.

Kaipaan itseni piippuun vetämistä. Sitä tunnetta, että saattoi käydä kolmenkymmenen kilometrin hiihtolenkillä, koska tiesi, että saisi sen jälkeen maata koomassa, syödä rauhassa ja olla tekemättä mitään kunnes oli toipunut. Ei onnistu, kun ei ole takuuta siitä, pystyykö palautumaan ja jos, niin milloin.

Kaipaan sadepäiviä ja talvipäiviä mökillä. Sitä, että saattoi ottaa päiväunet ja katsoa vanhoja Columboja villasukat jalalla. Nykyään jos mökillä sataa, lähdemme kaupunkiin. Kukaan ihminen ei jaksa istua mökillä sisällä katsomassa, kuinka kaksivuotias hakkaa ulko-ovea ja kitisee.  

Kaipaan sitä, että saattoi auttaa kavereita enemmän. Sitä, että pystyin tarjoutumaan muuttoavuksi, lastenvahtiavuksi, kaupassakäyntiavuksi ja unikoulutusavuksi. Nykyään auttaminen alkaa kotoa, tenavan tarpeet ja oma jaksaminen ensin ja sen jälkeen ystävät. Ja se on välillä vähän hanurista.

Kaipaan sitä, että sain illalla mennä nukkumaan silloin, kun halusin. Iltavirkun tenavan vanhempana se on luksusta, jota ei enää ole. Olen saanut kuulla, että minulla ei pitäisi olla valittamista, kun lapsi kerran nukkuu yöt läpi. Joo, niin nukkuu, mutta nukahtaa hyvin harvoin ennen kuin puoliltaöin. Se tunne, kun haluaisit mennä nukkumaan ja tajuat kelloa katsoessasi, että vielä pitäisi kolme tuntia jaksaa, on kidutusta.

Kaipaan lentomatkoja, joiden aikana saattoi katsella huonoja leffoja ja huolehtia vain omasta pitkästymisestään. Nykyään on lennoilla vähän eri meininki.

Ja ei, mikään näistä asioista ei ole maailmanloppu. Kersa kasvaa. Kyllä se päivä vielä tulee, jolloin katselemme sadepäivänä mökillä yhdessä Disney-leffoja ja jos hän haluaa valvoa kauemmin kuin vanha äitinsä, siitä vain.

Pohdin raskausaikana yhden blogikirjoituksen verran sitä, saako lapsen tekemistä katua. Jos nyt kysytään, kaduttaako, niin rehellinen vastaus on, että ei. Tämä on suurimmalta osaltaan ihan kivaa. Ja jokin alkukantainen vanhemmuusvaihde kai siinä on, että vaikka välillä rehellisesti vihaa elämäänsä, ei kersasta silti luopuisi.

Mutta kyllä silti kaipaa joitain lapsettoman ajan asioita. Ja se on ihan ok.

Kotiäiti laihduttaa

Kun Ipanaattori2014 oli muutaman kuukauden ikäinen, lähdimme miehen kanssa teatteriin kahdestaan. Mahduin iloiseksi yllätyksekseni vanhaan juhlamekkooni, vetoketju meni kiinni – ja sitten tuijotin peiliin ja ihmettelin, että mikäs piru tässä nyt mättää.

Sitten välähti. Työnsin käteni kaula-aukosta sisään ja hinasin rintavarustukseni noin 20 cm oikeaan suuntaan. Mekko alkoi näyttää paremmalta.

Joo, etusivu uusiksi: vaikka olin hoikistunut raskauden jäljiltä, kroppa ei äkkiä ollutkaan saman mallinen kuin ennen. Keskivartalo on raskauden ja sektion jäljiltä edelleen kuin pakanamaan kartta ja se aika, jolloin saatoin käyttää kaarituettomia rintaliivejä, on takanapäin.

Siksi en oikein tykkää siitä laihdutus- ja vauvakilojauhamisesta, mitä lehdet ja muu media tuntuvat välillä olevan pullollaan. Suhde omaan kroppaan on raskauden ja imetyksen jäljiltä riittävän hankala muutenkin, ja kilot eivät kerro koko totuutta.

Itse suosittelisin kokeilemaan muutamaa asiaa ennen kuin rynnistää laihduttamaan lapsen syntymän jälkeen. (Tai muutenkin.)

Käy rintaliiviostoksilla. Oikeasti. Kun ammattilainen on valinnut sopivan mallin ja olet selvinnyt ensimmäisestä jesus-maria-rodriguez-venezuela-en-tiennyt-että-tällaisia-kuppikokoja-on-olemassakaan –järkytyksestä, vilkaise peiliin ja ylläty. Aivan. Et näytä enää muumilta.

Muista pistää silmät kiinni kun kassalla näppäilet luottokorttisi tunnusluvun.

Käy kampaajalla. Ei, se lyhyt mutsi-polkkatukka ei ole lakisääteinen. Mutta jos elää vuoden hätäapuponnareilla tai pääsee suihkuun kerran viikossa, ammattimaisen kampaajan käsittely on aika luksusta. Opit esimerkiksi muistamaan, että sinulla on pään muoto.

Päivitä vaatekaappisi. Ja ei, se ei tarkoita, että kaikkien kuteiden pitää olla a-tyylisiä halatteja; sen sijaan olisi nyt hyvä aika tsekata, millaiset vaatteet näyttävät hyviltä juuri tämän hetken kropalle. Vähän korkeampi housunkaulus ja hyvin istuvat puserot, joiden malli ja leikkaus antavat pientä armoa keskivartalolle ja äkkiä huomaat, että kappas, eihän tämä niin pahalta näytä.

Hommaa askelmittari. Jos elämäntapoja haluaa selvitellä, kannattaa aloittaa siitä, että tietää, paljonko arkiliikuntaa päivässä on. Itse tiedän liikkuvani mukulan kanssa ja kotitöitä tehdessä paljon enemmän kuin toimistotyöläisenä. Se ei tarkoita, että automaattisesti laihtuisin, mutta se voi selittää sitä, miksi lähteminen johonkin erikseen liikkumaan tuntuu tavallisina arki-iltoina about yhtä mahdolliselta kuin kuulento.

Minä en ota kantaa siihen, pitääkö lapsen saaneiden ponnistella päästäkseen tiettyyn kilomäärään tai onko painosta vouhkaaminen ylipäätään tarpeellista.

Mutta turha itseinho ei laihduta, kaunista eikä paranna elämänlaatua. Oikean kokoiset rintaliivit sen sijaan tekevät kaikkia kolmea.

KonKotiäiti

Myönnetään, en ole maailman suurin KonMari-fani. Selailin kirjan enkä mahda mitään sille, että se vaikutti melko natsihenkiseltä; itselläni tökkäsi autoritäärisyys ja se vankka näkemys, että tämä yksi ja ainoa tyyli sopii ihan jokaiselle maailman ihmiselle, elämäntilanteesta ja kulttuuritaustasta riippumatta.

En väheksy itse asiaa, tavaran vähentäminen ja kodin raivaaminen toki ovat yleisesti ottaen elämänlaatua parantavia tekoja. Aika monella voi vaan käydä niin kuin Liemessä-blogin kirjoittajalla.

Itse uskon siihen, että niin kauan kuin on leluja lattialla, tiskejä lojumassa ja vessa pesemättä, ei kaappien raivaus ja isompi tavaroiden läpikäyminen ole ensimmäisenä tehtävien asioiden listalla. 

Jos siis haluaa ruuhkavuosissa kahlatessaan toteuttaa toimivan KonKotiäidin, kannattaa tehdä esityöt hyvin ja varautua heittämään vähän rahaa ongelmaa kohti. Ja sitten ei tarvitsekaan kuin seurata neljän päivän ajan KonKotiäidin ohjeistusta.

Päivä 1. Ulkoista lapsi jonnekin ja aloita niin sanottu sullomispäivä. Pyykit pois, puolikäyttöiset vaatteet pois, tavarat kaappeihin, paperikasat pois, rytökasat pois. Ne tavarat, joilla ei ole oikeaa paikkaa, nakkele Ikean kasseihin ja sullo jonnekin, esim. pyykkikoriin, vaatekaappien alahyllyille tai kenkäkaappiin. Aivan sama. Nyt ei ole se hetki, jolloin oikeasti miettisit niille paikkoja.

Kun päivä on päätöksessään, sinulla on koti, jossa pöytäpinnat ja lattiat ovat tyhjillään. Ja jossa on, mikäli olet inhimillinen, ihan todella paskaista. Tästä on hyvä jatkaa.

Päivä 2. Päästä huusholliisi ammattisiivoaja ja ulkoista itsesi ja lapsesi päiväksi jonnekin. Korkeasaari on hyvä vaihtoehto, mummola vielä parempi.

Tänä aikana siivooja putsaa kotisi, imuroi, pesee vessat, suihkut ja lattiat, pyyhkii pölyt. Kun olet tälle tielle lähtenyt, maksa ekstraa ja osta samalla kylppärin saumojen hinkkaus, ikkunoiden pesu, roskiskaapin pesu ja jääkaapin pesu. Kerran sitä vain eletään.

Päivä 3-4. Ulkoista mies ja jälkikasvu jonnekin kahdeksi päiväksi + yöksi ja aloita raivaus. Koska kotona on siivoojan jäljiltä puhdasta ja tavarat ovat jotensakin paikoillaan, nyt on pientä toivoa, että kykenet keskittymään tavaroiden karsimiseen ja kaappien siivoamiseen.

Älä salli häiriötekijöitä; näinä päivinä älä pese pyykkiä äläkä laita ruokaa, voit hyvin elää pakastimen sisällöllä, leivillä tai noutoruoalla pari päivää. Älä käytä nettiä, älä vastaa puhelimeen ja salli vieraat vain, jos he tulevat auttamaan raivauksessa, hakemaan sinulta lastillisen lastenvaatteita tai tuomaan pizzaa. Karsi, järjestä, raivaa.

Noin 12-14 tuntisen työpäivän jälkeen, kun et enää pysy jaloillasi, kanna telkkarin eteen kaikki ne paperikasat, joita et ole kymmeneen vuoteen käynyt läpi, laita pyörimään Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo ja ala karsia A4-saastetta. Siihen mennessä, kun Lizzie ja Mr Darcy pussaavat, sinulla pitäisi olla vieressäsi noin metrin korkuinen paperinkeräykseen menevä kasa.

Lahjo kaljapalkalla autollinen ystäväsi hakemaan neljännen päivän iltana sinulta kierrätyskeskukseen ja Sortti-kierrätysasemalle menevät tavarat. 

Kun mies ja jälkikasvu palaavat, olet todennäköisesti niin rikki, että tarvitsisit viikon etelän loman toipuaksesi tästä hullunmyllystä, mutta kotona pitäisi olla vähän enemmän tilaa, muutama järjestetty kaappi ja elämänhallinnan tunteesta nauttiva kotiäiti.

Ja ei, tämä ei ole viimeinen kerta kun siivoat ja raivaat ja kotisi tulee aivan takuuvarmasti menemään sekaisin tämän jälkeenkin. Mutta kaksi vuorokautta keskeyttämätöntä raivausaikaa jonkun toisen puhdistamassa kodissa riittää kyllä siihen, että aika moni ”tarttis joskus”-asia hoituu ja tavara vähenee.

Metodia saa vapaasti kokeilla. Kertokaa sitten, miten kävi.

Romauta rimaa

Tuttavapariskunta meni naimisiin. Ajattelin, että antaisin heille häälahjaksi öljylampun. Lamppu oli vanha ja kaunis esine, joka tuli kaluston mukana, kun ostimme 60-luvun mökin. Idea oli, että tuosta saa kauniin lahjan, kun puhdistan sen hyvin, pakkaan kauniisti ja käyn antamassa sen hääparille.

Kaunis visio, josta toteutui viimeinen osa. Eli siis annoin heille öljylampun. Joka oli järkyttävän pölykerroksen peitossa ja pakattu sanomalehteen ja mökiltä mukaan napattuun olkiseen roskakoriin. Kun ei nyt oikein ehtinyt.

Olen ollut viimeisen kahden vuoden aikana suorastaan hämmentynyt siitä, missä kaikissa asioissa voi päästää itsensä vähän helpommalla. Asioihin nimittäin tottuu. Kotona, missä Sotku 2.0on päässyt jo taloksi, olen jo alistunut kohtalooni ja lakannut taistelemasta vastaan. Kun viimeksi sain kaksi kanssamutsia vierailulle, kerroin heille tilannetiedotuksen jo ovelta: ”Täällä on sotkuista. Vaihtoehtoni olivat joko siivota tai syödä jäätelöä ja katsella telkkaria. Sori.”

On vienyt myös aikaa opetella tekemään asiat riittävän huonosti. Aiemmin pölynimurin esiin ottaminen oli ison työn takana; ensin pitäisi rullata matot ja mielellään viedä ne ulos, kerätä lattialta kaikki lelut ja tavarat, nostella ruokapöydän tuolit ylös, koota sohvalta kaikki esineet, jotta pääsee sitten imuroimaan sohvatyynyjen välistä. Imurointiin valmistautuminen vei määrättömän ajan ja itse imurointi oli hikinen ponnistus.

Nykyään otan imurin esiin kun alkaa olla niin pölyistä etten enää kestä. Kutut ennakkovalmisteluista; siinä imurin kanssa huhkiessaan voi hyvin potkia tieltä matot, lelut ja kengät sen verran kuin mitä on tarpeellista ja välillä voi hyvin imuroida pelkän eteisen ja ruokapöydän alusen, niissä ne suurimmat mähmät kuitenkin ovat. Imurointi vie noin seitsemän minuuttia. Ja kuitenkin on puhtaampaa kuin aloittaessa. Täydellistä.

Turhan perfektionismin karisteleminen arjessa on tehnyt ihan hyvää. Lopun viimein kaikki ovat tyytyväisiä, vaikka itseltään ei vaatisi mahdottomia. Hääpari tykkäsi öljylampusta. Mutsikaverit suhtautuivat kodin sotkuihin täysin rennosti. Hätäiset pikasiivoukset jättävän kotiäidille hyvän, valheellisen elämänhallinnan tunteen.

Itsensä voi sitten ylittää sellaisilla asioilla, joilla oikeasti on jotain väliä. Kun kaivat leikkipuistossa esiin kertakäyttömukit, termospullon ja rasian itse tehtyä kakkua, voit varautua elvistelemään tällä ponnistuksella vähintään eläkeikään saakka.

Kai se jo itse

Kun olin raskaana, useat lapsia tehneet tuttuni toivottivat minut tervetulleeksi jatkuvan vertailun maailmaan. Oikeassa olivat. Vauvavuoden aikana kersan uudet taidot olivat loputon keskustelunaihe.

Se, mikä tuli vähän yllätyksenä, on vertailun ja ihmettelyn jatkuminen vielä vauva-ajan ulkopuolella. Ja tässä meneekin sitten kiinnostava raja. Vauva oppii asioita kun oppii, tuskin kukaan täysjärkinen aikuinen oikeasti ottaa itse kunniaa siitä, että kersa siirtyy ryömimisestä konttaamiseen.

Sen sijaan taaperolta aletaan olettaa taitoja, joissa ilmeisesti vanhempien tehtävänä olisi jotenkin ottaa valmentajan rooli. Tässä vaiheessa siis vastailen kysymyksiin siitä, pukeeko lapsi jo itse, syökö jo itse, haluaako itse valita vaatteensa ja käykö potalla.

Ja nämähän vasta ovat motivoivia keskusteluja, koska vastaus jokaiseen kysymykseen on kieltävä.

Minulla ei vissiin ole maailman oma-aloitteisinta kersaa. Ja totuus on, että en ole itse jaksanut lähteä mukaan minkäänlaiseen treenaamiseen.

En ole tyrkännyt mukulaa potalle heti kun tämä oppi istumaan enkä ole jaksanut taistella asiasta kun mitään kiinnostusta ei vielä tunnu olevan. Pukeminen hoituu puolet nopeammin ja ilman taisteluita, kun hoidan sen itse. Toistaiseksi Ipanaattori2014 ei ole kertaakaan huomannut, mitä vaatteita hänellä on yllään, joten en ole lähtenyt antamaan valinnan vaikeutta. Kersa syö itse ihan näppärästi sekä lusikalla että haarukalla, mutta jos ruokailu tahtoo tökkiä, avitan sovinnolla, pääasia että saa mahansa täyteen.

Koska lapselle ei ole tällä tiedolla tulossa pikkusisarusta eikä hän ole vielä aloittamassa päivähoidossa, en oikein näe, että itsetekemisen kanssa pitäisi höyrytä. Oppii kun oppii. Ehkä voisin nopeuttaa asioita treenaamalla, mutta voin myös tehdä täysin turhaa työtä ja polttaa hermoni. Panos-tuotos-suhde ei ole taattu ja kertoimet ovat vähän heikonlaiset.

On ihan hyvä, että lapsi oppii tekemään asioita itse. Sen sijaan en oikein jaksa sitä, että itse tekemisestä tehdään onnistuneen vanhemmuuden mittari. Itselleni on tärkeintä, että arki sujuu ja joka asiasta ei tarvitse taistella.

Eli ei, se ei vielä itse. Se on kaksi ja sillä on äiti, jonka pinna ei varsinaisesti yllä Hangosta Petsamoon. Näillä mennään.