Erään arki-illan logistiikkakaavio

Keskiviikkoilta. Mies on lähdössä hakemaan tenavaa päiväkodista ja viemässä hänet suoraan lastenvahdin hoteisiin ulkoilemaan. Minä olen luvannut hakea kersan sieltä, mutta siihen on vielä monta tuntia. Monta tuntia, jolloin saan keskittyä töihin. Ihanaa.

Sitten saan tekstiviestin. Autoni, joka oli huollossa toisessa kaupungissa, on valmis.

Katson kelloa. Katson vr:n sivuja. Katson huomisen ohjelmaa. Katson säätiedotusta. Tajuan samalla, että sekä puhelimen että tietokoneen akut ovat tyhjillään. Ja viimeinen järkevä juna autonhuoltokaupunkiin lähtee kolmen vartin päästä.

Soitan miehelle. Voitko sittenkin hakea kersan lastenvahdilta, jos lähden hakemaan auton? Onnistuu. Mutta lapsen pyörä on päiväkodilla. Okei, sen ehtii. Laitan puhelimen laturiin, haen lompakon, ostan junalipun puhelimeen, puen, heitän tavaroita olkalaukkuun, syöksyn ulos hakemaan sähköpyörää.

Tajuan pihassa, että skrode kaarilukkoni on kiinni pihalla seisovassa ei-sähköisessä pyörässä. Se on pakko olla sähkärissä, jos sähkäri jää asemalle. Irrotan lukon. En ehdi siirtää perusfillaria varastoon. Ei auta kuin toivoa, ettei sitä varasteta.

Sähköpyörässä on akkua yksi palkki. Hyppään pyörän selkään, laitan sähköavustuksen täysille ja poljen kuin viitapiru, hokien koko matkan ”kestääkestääkestää”. Asemalla totean, että hyvin ehdin. Lukitsen pyörän kaarilukolla telineeseen ja R-kioskin kautta junaan. Laitan puhelimen laturiin junan pistokkeeseen.

Äiti ja isä ovat kiltisti tuoneet auton asemalle minua vastaan, hyppään rattiin, ajan reilun sata kilometriä Helsinkiin. Matkalla mies soittaa, tiesinkö, että huomenna on päiväkodissa retki? Juu en tiennyt. Tarvii eväät. Ei ole pillimehuja. Lupaan hoitaa.

Pääsen kotiin, parkkeeraan auton ja sprinttaan päiväkodille, jossa irrotan lapsen pyörän lukosta. Talutan sen omalle pihalle. Oma ei-sähköinen pyörä on yhä paikallaan, huh helpotusta. Irrotan kersan pyörästä lukon, jotta saan oman pyörän lukkoon. Vien kersan pyörän hissillä kodin eteiseen.

Ipana on kylvyssä, mies sohvalla. Sanon miehelle, että tässä on nyt vielä sellainen homma, että pitäisi hakea se sähköpyörä sieltä asemalta. Jätän miehen ja lapsen iltapalalle, hyppään tyhjään iltaratikkaan, kävelen ratikalta asemalle, irrotan pyörän telineestä ja poljen kotilähiöön. Akku kestää kuin kestääkin. Parkkeeraan pyörän lähikaupan eteen, menen ostamaan pillimehut, poljen pillimehujen kanssa kotiin. Sullon pyörän pyörävarastoon. Kun varaston ovi pamahtaa kiinni, tajuan, että olisin voinut ottaa sen sähköpyörän akun kotiin laturiin. No, kaikki aikanaan.

Menen kotiin. Kello on kymmenen illalla. En jaksa enää tehdä töitä. Mutta hei, auto seisoo huollettuna parkissa talon edessä, lapsen fillari on eteisessä, oma sähköpyörä on pyörävarastossa, oma peruspyörä ulkona parkissa, huomiseksi on pillimehuja retkelle.

Tekee mieli nykäistä sellainen venäläisen  voimistelijan ”kädet ylös, rintakehä sisään”-tyyppinen loppukumarrus.

Mitä tästä opimme?

Opetus yksi. Auto helpottaa elämää noin 363 päivää vuodessa. Sitten tulee ne kaksi päivää, jolloin auto sotkee elämän. Se on autoilijan elämää se.

Opetus kaksi. Meillä on liian vähän pyöränlukkoja. Kersalle pitäisi hommata omansa. Mutta kun meillä on niitä varmaan neljä ja kaikista on avain hukassa…

Opetus kolme. Aina on joku akku lopussa. Joko puhelimessa, pyörässä tai korvien välissä.

Asia, joka eniten järkyttää case Mirjami Penttisessä

Tänä keväänä korona-uutisten lisäksi otsikoissa on keikkunut espoolaisen taiteluistelun katastrofiainekset ja valmentaja Mirjami Penttisen touhuilu. Olen seurannut koko casea jonkinlaisena sosiaalipornona, koko homma on jotenkin niin uskomattoman pimeä, että tuntuu välillä vaikea uskoa kaikkia käänteitä todeksi.

Tai toisaalta, tämä juttu on liiankin helppoa uskoa todeksi.

Se, että on olemassa mulkkuja valmentajia, ei järkytä. Nöyryytystä ja halveeraavaa käytöstä valmentajien taholta on nähty maailman sivu. Kun muistelen yläasteen liikuntatunteja, en jaksa hämmästellä pätkääkään, että tämän tapaisia otteita on naisvaltaisessa valmennuskulttuurissa yllin kyllin.

Se, että seuran johto ei saa hommaa kuriin, ei järkytä. Vaikeilla ihmisillä on aina oma kannattajarinkinsä ja seura päätti, että antaa tämän tyypin huseerata, kun kerran tulosta syntyy.

Niinpä sekään ei järkytä, että tällä tavoin käyttäytyvä valmentaja saa edelleen jatkaa valmentajana ja selvisi koko touhusta lähinnä pienellä näpäytyksellä. Meillä on ministeritasolla ihmisiä, joilla on rikostuomio kiihotuksesta kansanryhmää vastaan, ja silti hän saa jatkaa ministerinä. Miksi siis hämmästyisin sitä, että nuoria naisia nöyryyttävä valmentaja saa jatkaa toimintaansa?

Ei, koko touhussa järkyttää vain yksi asia. Ja se on valmennettavien lasten vanhempien keskinäisen solidaarisuuden puute.

Meillä on valmennusryhmä, jossa nuoret kertovat huutoringeistä ja nöyryyttämisestä. Silti osa ryhmän vanhemmista haluaa kiven kovaa, että juuri tämä valmentaja saa jatkaa. He haluavat sitä niin kovasti, että keräävät adresseja ja julkisesti ilmoittavat tukevansa valmentajaa.

Anteeksi, mutta mitä hittoa?

On varmasti niin, että Penttistä puolustaneiden vanhempien lapset eivät itse olleet huudon kohteena. Mutta jos itse ajattelisin, että lapseni seuraisi sivusta tällaista touhua harrastusmaailmassa, niin olisin huolissani, vaikka oma mukulani ei uhriksi joutuisikaan.

Ja jos oman lapseni harrastuskavereiden vanhemmat olisivat nostamassa meteliä epäasiallisesta valmennuksesta ja itse ajattelisin valmennuksen olleen ok, valitsisin varmaan sen vaihtoehdon, etten sanoisi mitään – en ottaisi sitten kantaa puolesta enkä vastaan, vaan antaisin osapuolten kiuskata keskenään. Joskus voi myös vain olla valitsematta puoltaan, vaikka epäilemättä tässä casessa se on tehty todella vaikeaksi. 

Silti kiusaajan taustatukijaksi lähteminen ja selän kääntäminen toisille vanhemmille on mielestäni ratkaisuna aika syvältä.

Vanhemmilla on vastuu lapsistaan. Joskus toivoisi, että tämä vastuu nähtäisiin myös vähän laajemmin kuin oman perheen piirissä. Jos näet tai epäilet harrastuspiireissä jotakin, joka on lapselle vahingollista, voisiko sitä vastuuta kantaa myös toisten lasten jaksamisesta? Vaikka sitten olemalla hiljaa?

Jotenkin nimittäin ajattelen, että jos valmentajalta olisi puuttunut se kovaääninen tuki, mitä osa vanhemmista hänelle antoi, olisi tämä saaga voinut päättyä toisin.

Mutta mikäs tässä, onnittelut Penttisen jatkon mahdollistaneille. Olette kertoneet kokonaiselle taitoluistelijoiden sukupolvelle, että valmentajan on ok huutaa ja nöyryyttää eikä raskas valitusprosessi lopulta johda yhtään mihinkään.

Miten meni noin omasta mielestä?

Kahdeksan merkkiä, joista tiedät eläneesi korona-arkea inaksen liian pitkään

1. Koko ajan vituttaa

Okei, ei koko aikaa. Kun juot aamukahvia muun perheen nukkuessa, ei vituta. Sen jälkeen vituttaa koko ajan ja kaikki: kodin sotkut, ainainen nuudelien syönti (älkää kysykö), se, että mies käy kaupassa, se, että mies ei käy kaupassa, se, että lapsi katsoo ruutua, se, että lapsi ei katso ruutua silloin kun sen pitäisi katsoa ruutua. Kestovitutus on muuttunut tehdasasetukseksi eikä ole mitään tietoa, miten sen saa pois päältä.

2. Jääkaappi on koko ajan tyhjä. Roskis on koko ajan täynnä.

Mikä juttu tämä on? Miten voi kolmen hengen perhe syödä näin paljon, tuottaa rekkalastillisen tiskiä joka päivä ja saada kartonkikeräyspussin täyteen joka toinen päivä?

3. Harrastat disclaimereita.

Joka helvetin kerta kun joku kysyy ”Mitä kuuluu?” tunnet velvollisuudeksesi aloittaa sanomalla, että meillähän on kaikki hyvin kun ollaan terveitä, mutta… Kukaan ei kehtaa aloittaa sanomalla, että päin persettä menee, kiitos kysymästä. Ei, ensin pitää vähän selitellä. Ihme homma.

4. Keskittymiskykysi on kadonnut.

Korona-aika on yhdessä suhteessa täydellinen vauvavuosisimulaattori: pää on aivan jumissa. Laskut maksamatta, elämänhallinta mitä sattuu, töissä hoituu täysin pakolliset hommat, kaikki muu jää. Kun saa kaksi tuntia omaa aikaa, muistaa äkkiä varata autolle renkaidenvaihtoajan, vain viikkoa myöhässä.

5. Luova ajattelu on ehkä jotain syötävää.

Itsehän ajattelin, että jos korona vie työt, kirjoitan uuden kirjan. Muahha-hahha-hah-haa. Niinpä vissiin. Tällä hetkellä luovuus riittää juuri ja juuri ostoslistan kirjoittamiseen.

6. Et ole enää ihan varma, miten deodoranttia käytetään

Joo, joku omituinen putkilo löytyy kylppäristä. Siellä on kaikennäköistä muutakin jännää tuubia ja tönisteriä, joiden käyttötarkoitus ei ole enää ihan selvillä. Ne ovat varmaan jotain sukua kaikille niille vaatteille, jotka makaavat toimettomina vaatekaapissa. No, vaatteet eivät enää mahdu päälle eli en ennusta niillekään tässä taloudessa mitenkään loistavaa tulevaisuutta.

7. Ennen tammikuun puoliväliä tapahtuneet asiat tuntuva esihistorialta.

Aika ennen koronaa tuntuu unennäöltä. Kävelinkö oikeasti joskus töihin kauppakeskuksen läpi? Oikeasti?

8. Päätä särkee

Tai jos ei särje päätä, särkee jäseniä, maha on vähän sekaisin tai olo muuten vain tokkurainen. Eli koko ajan on päällä vähintään 1-2 oiretta, jotka voisi ehkä mahdollisesti olla koronaa. Itsensä tarkkailulle on ihan liikaa aikaa ja uutisten seuraaminen ei auta asiaa.

Seuraavia merkkejä odotellessa.