Hesari julkaisee nykyään näköjään jatkuvasti asioita, jotka saavat verenpaineeni kattoon. Tällä kierroksella eetteriin pamautettiin mielipidekirjoitus, jonka mukaan naiset kontrolloivat miehiä mennen, tullen ja palatessa. . Ja tästähän löytyy syy esimerkiksi vauvakatoon.
Itseäni kismittää noin lähtökohtaisesti se, että naisille jatkuvasti jätetään perheissä rutiinien koossapitäjän rooli, mutta sen omaksumisesta sitten varsin avokätisesti kritisoidaan. Samalla asiantuntijat toitottavat, kuinka tärkeää rutiinit ja säännöllisyys ovat lapsille.
Ryhtiä nyt tähän keskusteluun, kiitos. Tämä on nimittäin sukua ilmiölle, jota nimitän kivuusvanhemmuudeksi.
Isät Suomessa ovat lasten arjessa läsnä ja kiinni enemmän kuin koskaan. Se on äärimmäisen upea juttu, joka tuo mukanaan äärimmäisen perseestä olevia lieveilmiöitä.
Karkeasti yleistäen me kolmi-nelikymppiset äidit olemme ensimmäinen sakki, joiden pikkulapsiarki ainakin potentiaalisesti pyörii osallistuvan vanhemman kanssa. (Olihan niitä vaipanvaihtajia meidän omien isiemme joukossakin, mutta ei se mitenkään valtavirtaa ollut.) Ja tässä tullaan ongelman äärelle: me olemme vielä sitä porukkaa, jonka miehiä kohdellaan absoluuttisina sankareina, koska he osallistuvat lastensa arkeen.
Ja käänteisesti: siitä seuraa myös asenne, että äitien pitäisi olla kiitollisia kun se isä nyt kuitenkin edes jotain tekee. Tätä ei välttämättä sanota ääneen, mutta se kumpuaa aika syvältä menneiden sukupolvien ja ympäristön asenteista. Jos isä nyt vapaapäivänään vain hyöri lapsen kanssa leikkipuistossa, lounaaksi oli karkkia ja päiväunet jäivät väliin, niin eihän se nyt haittaa, kun isä kerran kuitenkin tekee.
Niin, ei se kertaluontoisesti haittaakkaan. Mutta ilmiö sen taustalla haittaa.
Nimittäin se, että miehet omaksuvat ”kivuusvanhemman” roolin. He viettävät aikaa lasten kanssa ja tekevät asioita, mutta vain sen mittapuun mukaan mikä on kivaa – myös lapselle, mutta erityisesti itselle. Äiti pyörittää arjen, hoitaa ikävät tehtävät ja rutiinit. Isillä on kivaa. (Ja tiedäntiedäntiedän, ei mene kaikissa perheissä näin ja joskus kivuusvanhempi on äiti ja ei saa yleistää ja ja ja. Mutta nyt puhun stereotypioista, jotka ihan varmasti jokainen tunnistaa, vaikka kuvio ei omassa arjessa toistuisi.)
Olen törmännyt tilanteisiin, joissa ”isävuorolla” kaikki päivän ateriat on korvattu jäätelöllä tai ruokailuväli venytetty kahdeksaan tuntiin, kun ei tullut mieleen, että lapsella voi olla nälkä. Isän vapaapäivänä taaperon pitäisi äkkiä nukkua päiväunet eri aikaan kuin kahteen vuoteen, koska telkkarista tulee jalkapalloa. Ja kun ei se nukuttaminen nyt onnistunut viiteen minuuttiin illalla niin voi voi, annetaan pädi kouraan, koska olisihan se nyt hullua, jos asioiden eteen joutuisi vaivaa näkemään.
Ja tämän kaiken pitäisi olla ok, koska tärkeintähän nyt on, että se isä edes jotain tekee.
No, miksi tämä rentous sitten on ongelma? Siksi, että tilastollisesti puolet avioliitoista ja parisuhteista päättyy eroon. Silloin ollaan tilanteessa, jossa kivuusvanhempi äkkiä vastaa lapsen arjesta yksin, joko vuoroviikoin tai ainakin useamman päivän kuukaudessa.
Ja sitten ollaankin helposti tilanteessa, jossa toinen vanhempi pyörittää arkea HopLopissa ja Linnanmäellä ja ei-kivuusvanhempi koettaa omalla vuorollaan tasoittaa tilannetta, tuoda rutiineja ja kokata kasviskeittoa. Lienee turha kysyä, kumman vanhemman luona lapsella on kivempaa. Mikä sitten taas johtaa siihen, että äitejä pidetään nalkuttajina. Tai miehiä kontrolloivina petoina, kuten Hesarissa.
Ja tämä on se kohta, jossa keskusteluun saisi tulla sitä kuuluttamaani ryhtiä.
Aina, kun puhutaan työelämän lasikatoista, sanotaan, että naisten täytyy vain itse ottaa se valta ja ruveta käyttämään sitä. Jos nyt puhutaan perhe-elämän tasa-arvoistumisesta omanlaisenaan lasikattona, niin mikä hitto tässä nyt on erilaista?
Ei tässä ole kyse siitä, että naisten pitäisi jotenkin tarjoilla miehille se toisenlainen rooli kotona, kyllä se pitää ihan itse ottaa ja opetella. Tiedostaa, että haluaa tehdä asiat eri tavalla kuin edelliset sukupolvet ja alkaa aktiivisesti murtaa tuttuja kuvioita. Niinhän naisetkin ovat joutuneet tekemään.
Tai sitten voi tietysti heittäytyä kivuusvanhemman rooliin ja olla se kiva pelle. Mutta niin kauan kuin miesten tekeminen mielletään kivuusvanhemmuudeksi, ei vanhemmuus tule koskaan tasa-arvoistumaan.
Ja siitä kärsivät ennen kaikkea miehet, joille sitten on tarjolla viikonloppuisän roolia, kun ”eihän se mies nyt pärjää lapsen arjessa”. Ja tähän miehen malliin niputetaan heittämällä sitten myös ne miehet, jotka kantavat arjessa vastuunsa erinomaisesti.
Perheillä saa olla kivaa, suorastaan pitää olla kivaa. Itsekin olen sanonut, että ainaisen rajoista puhumisen sijaan voitaisiin välillä keskustella siitä, millainen tunnelma kotona on.
Mutta en sulata sitä, että vanhemmilla olisi jotenkin sukupuolensa mukainen oikeus heittäytyä tiettyyn rooliin ja jättää ikävämmät hommat muille.
Kiva perhe-elämä on tavoite. Kivuusvanhemmuus taas on syöpä, joka nakertaa koko perheen tasapainoa. Jos halutaan torjua vauvakatoa, niin tasa-arvoisen vanhemmuuden edistäminen on siinä ykkösasemassa. Ja se ei korjaannu, ennen kuin kivuusvanhemmuus on kuopattu ja isät oikeasti ottaneet paikkansa tasa-arvoisina vanhempina.
