Lasten liikuntasuositukset ja mitä niistä pitäisi ajatella

Alle kahdeksanvuotiaiden pitäisi liikkua kolme tuntia päivässä. 

Niin kauan kuin olin hoitovapaalla, tämä oli se yksi ainoa asia, josta minun ei tarvinnut stressata. 

Meillä lapsi liikkui, kunhan hänet piti kolme tuntia päivässä ulkona. Ja niinpä elin täysin siinä uskossa, että on ihan vanhemmista kiinni, liikkuuko lapsi tarpeeksi. 

Näin sitä ihminen elää omassa kuplassaan ja laput silmillä.

Näkemykseni syntyi siitä, että omalle lapselleni koko elämä edustaa yhtä parkour-rataa. Hän ei lähtökohtaisesti osaa kävellä, matkat suoritetaan juosten. En ole koskaan nähnyt hänen ohittavan rappusia, jolta ei pitäisi päästä hyppäämään tai ikkunalautaa, jolle ei kiivettäisi. Tätä kirjoittaessa ipanaattori lankuttaa jalat sohvapöydällä ja kädet sohvalla.

Olen tätä liikuntamyönteisyyttä tukeakseni tehnyt tiettyjä valintoja. Olen päättänyt, että meillä kotona saa pomppia sohvalla ja sängyllä. Yhden edesmenneen sohvamme tyynyt päällystettiin uudelleen, jotta saatiin sopivia tyynyjä erilaisia hyppyratoja varten. En kiellä juoksemista sisätiloissa enkä vastustanut, kun kaksivuotias alkoi harjoitella kiipeilyä tuoleille ja keittiöjakkaralle. Välillä hirvitti, mutta olin hiljaa ja rähjäsin miehenkin hiljaiseksi. Ajattelin, että kai se oppii, ja oppihan se. 

Vielä neljävuotiaana muksu on viihtynyt puolisen tuntia puistossa heittämällä porkkanaa lumihankeen ja etsimällä sitä sieltä. Päiväkodissa on lumiseen aikaan pihalla pieni jääliukumäki ja mukulan saa hakea kotiin pää hiessä, kun siinä mäessä oli sitten juostu ja laskettu siitä hetkestä asti, kun ulos on päästy.

Kun meidän erilainen kevät aiheutti lapselle pakollisen liikkumattomuuden, ajattelin oikeasti, että tästä ei voi selviytyä. (Selvittiinhän siitä, kun lapsi muuttui tilapäisesti koodariksi.)

Meillä lapsi siis lähtökohtaisesti on ikiliikkuja. 

Ja jossain vaiheessa tajusin, että kaikki lapset eivät ole tällaisia.

On paljon lapsia, jotka tulevat leikkipuistoon, keinuvat hetken ja sen jälkeen alkavat haluta kotiin. Tai jotka leikkipuistossa istuutuvat hiekkalaatikolle hetkeksi tekemään kakkuja, mutta askelet ja liike jäävät aika vähäisiksi. Ja jotka kotona leikkivät jotain rauhallista sen sijaan, että haluavat pelata ”maalivahtia”. (Peli, jossa lapsi seisoo vanhempien sängyllä ja koettaa torjua palloa, jota vanhemmat heittävät kohti sängyn takaseinää. Kyllä, tätä saattaa jatkua kaksikin tuntia putkeen.)

On paljon lapsia, joille ei tulisi mieleen kiivetä jokaisen korokkeen, jokaisen patsaan ja jokaisen portaan päälle vain, koska ne sattuvat olemaan siinä. 

Ja näiden lasten liikuttaminen voi olla ihan hirvittävän työlästä. 

Aika usein kuulee kommentteja siihen suuntaan, että vanhemmat tappavat liialla varoittelulla ja kieltämisellä lapsiltaan luonnollisen liikunnan ja liikkumisen ilon. Voihan se joissain tapauksissa pitää paikkansa, mutta paljon enemmän on kyse siitä, että lapset ihan oikeasti ovat luonteeltaan erilaisia. 

Varovaisuus ja arkuus eivät välttämättä korreloi liikuntakielteisyyteen, mutta kolme tuntia liikettä päivässä on kova tavoite ikiliikkujallekin, ja varovaiselle helposti vielä kovempi. Vanhemmilta tämä vaatii aika paljon, jos lapsi lähtökohtaisesti mieluummin keskittyy rauhalliseen kuin liikunnalliseen tekemiseen.

Eli miten lapset sitten saataisiin liikkumaan enemmän? Ei mitään hajua. Mutta sen olen nähnyt, että samat metodit eivät kaikilla toimi. Joku kaipaa selkeät jumpat ja harrastukset, toinen riittävästi virikettä, kolmas kaverin mukaan. Neljännelle riittää, että avataan leikkipuiston portti ja sanotaan, että anna palaa.

Kaikki mikä auttaa lasta löytämään liikkumisesta iloa, on hyväksi. 

Eli anteeksi, alakerran naapurit. Se pom-pom-pom-ääni kuuluu, kun lapsi pelaa isänsä kanssa tennistä eteisessä. On meillä tennisvuorokin, mutta ei kolmea tuntia päivittäin.

Miten sinun äitiysitsetuntosi jaksaa?

”Kaikki muut tuntuvat hoitavan tämän vanhemmuushomman paremmin kuin minä.” Tämä oli taaperoajan kommenttini naapurin kotimutsikaverille väsymystokkurassa. Ystäväni katsoi minua kuin lehmä uutta porttia ja sanoi, että kai ymmärrät, että tuo on täysin universaali tunne.

Kaverini oli luultavasti oikeassa. Jos yksi asia on aikamme ilmiö, se on yleinen riittämättömyyden tunne, niin kotona, töissä kuin ihmissuhteissa. Taaperovaiheessa oma itsetunto vanhempana oli välillä aika kovilla – ja on se sitä toki väliin vieläkin.

Huono itsetunto vanhempana on nimittäin pirullinen juttu ja aika yleinen. Ja ei, en tarkoita nyt sitä, että jos et luota itseesi vanhempana, et pysty asettamaan lapsellesi rajoja. (Niistä kirotuista rajoista puhutaan muutenkin aivan liikaa, mutta ei mennä nyt siihen.) Puhun nyt siitä, että jos kokee vanhempana jatkuvasti epäonnistuvansa, se alkaa ennen pitkää nakertaa omaa fiilistä ja jaksamista. 

Vanhemmuusitsetunnon kasvattaminen on hankalaa ja sen murtaminen on helppoa. Kasvattamiseen tarvitaan onnistumisia ja minun teoriani on, että niillä onnistumisilla ei ole tekemistä sen kanssa, käyttäytyykö lapsi kertaalleen huonosti kaupan karkkihyllyllä.

Hyvä vanhemmuusitsetunto kasvaa enemmänkin siitä, että arki lapsen kanssa on hyvää – ei aina, mutta pääsääntöisesti. Jos elämä lapsen kanssa tuntuu omalta, se yleensä korreloi sen kanssa, että jaksaa niitä kuluttavia vaiheita ja uskoo olevansa vanhempana riittävä. Mutta tämän arjen rakentaminen voi viedä vuosia.

Vanhemman itsetunnon murtaminen sen sijaan on äärettömän helppoa. Siihen riittää sen kyseenalaistaminen, tietääkö vanhempi oikeasti, mitä on tekemässä. Tuota kyseenalaistamista on tarjolla liian usein paitsi medialta, myös ympäristöltä ja lähipiiriltä. Jos siihen lisätään väsymystä, nukutustaisteluja, lasten sairastelukierrettä ja uhmaa, tunne siitä, että en vaan osaa, on aika lähellä.

Itsetuntoa voi pönkittää mutta kukaan ei voi sitä toisen puolesta rakentaa. Silti peräänkuuluttaisin tässä jonkinlaista solidaarisuutta pienten lasten vanhempien kesken. Onko se oikeasti aina itseltä pois, että jaksaisi sanoa toiselle, että hyvin sä vedät? Että mä olen itse kanssa välillä aivan rikki? Että kyllä se helpottaa? 

Ja niille, jotka kysyvät suoraan tai epäsuorasti, että tiedätkö nyt mitä teet, niin arvatkaa mitä? Vastaus on ei. Kukaan meistä vanhemmista ei jumalauta tiedä, mitä on tekemässä. Eivätkä tienneet edeltävät sukupolvetkaan. Kaikki aloittavat ihan samalla tavalla nollat taulussa.

Sen yritän itse muistaa, kun seuraavan kerran ajattelen, kuinka kaikki muut tekevät kaiken minua paremmin.

Miksi oletan, että insinöörien kanssa parisuhteessa olevat ovat onnellisia

Ajattelin aina, että menisin naimisiin oululaisen diplomi-insinöörin kanssa. Sen sijaan päädyin parisuhteeseen savolaisen juristin kanssa. En, helvetti, tiedä missä kohtaa mentiin pieleen.

Välillä omasta kotijuristista on hyötyä. Lähinnä omille kavereilleni; kun tulee juridisia ongelmia esimerkiksi työelämässä, annan mieheni numeron ja käsken soittaa. Joskus jopa varoitan miestäni etukäteen.

Mieheni on kuitenkin toivoton läppäkäpälä kaikissa teknisissä jutuissa. Ja sehän se saa parisuhteen kukoistamaan pikkulapsiaikana.

Lähdetään nyt liikkeelle siitä, että hakiessaan meitä synnäriltä mies ei tahtonut saada turvakaukaloa irti telakasta. Kun siinä oli se yksi nappi, mitä olisi pitänyt muistaa painaa.

Kun hän oli hoitovapaalla, sain joskus legendaarisen puhelun töihin, kun mies ei saanut rattaita irrotettua nipusta. Parhaimmillaan hän on runnonut yhdistelmärattaat kokonaisina auton perään, kun ei keksinyt, miten ne taitetaan kasaan.  

Lomille lähdettäessä minä pakkaan auton, koska miehen avaruudellinen hahmotuskyky ei riitä siihen.

Säädän turvaistuimet (tai ajan kylään kaverille, jonka mies säätää turvaistuimet), irrotan pyöräilykypärän hihnat, vaihdan patterit niihin leluihin, joihin jotain pitää ruuvata. Mies ei selviä lapsen suksensiteiden kiinnittämisestä, pelastusliivien vyön lyhentämisestä eikä kiristettävistä kengännauhoista.

Jos kyse on mistään säädettävästä tai näperrettävästä, joudun aina itse hoitamaan asian. Se ei merkinnyt mitään ajalla ennen lasta, mutta nykyään vitutus asiasta on lähes jokapäiväistä. Eli tässä taas Väestöliitolle yksi syy siihen, miksi parisuhteet voivat paskasti pikkulapsiaikana: voitte tutkia korrelaatiota tekniseen toiskätisyyteen ja parisuhteiden tyytymättömyyteen. Olenpa taas hyvä ihminen, kun syötän lisää tutkittavaa, ai että.

Mutta toki mies osaa sitten muita asioita. Hän säätää kaiken tietotekniikan, täyttää kotitalousvähennykseen tarvittavat kaavakkeet, hoitaa Netflixin ja opettaa minut käyttämään älypuhelinta, jotta en enää lähettele tahattomasti härskejä tekstiviestejä.

Silti mietin välillä miten onnellista se elämä olisikaan sen oululaisen diplomi-insinöörin kanssa, joka osaisi kiinnittää lapsen suksensiteet.