Ne kamalat netissä roikkuvat vanhemmat

Lueskelin syksyllä hieman hämmentyneenä uutisia puhumattomista kolmivuotiaista. Lyhyesti: aikuiset roikkuvat somessa eivätkä vuorovaikuta lastensa kanssa. Niinpä puheterapiat täyttyvät kolmivuotiaista, jotka osaavat sanoa vain muutaman sanan.

Uutisia lukiessa itselleni jäi vähän epäselväksi, onko kukaan oikeasti tutkinut linkkiä nimenomaan somen ja lasten puhumattomuuden välillä. Selvästihän jossain on menty pieleen jos lasten puheenkehityksen viivästymät ovat räjähtämällä yleistyneet ja varmasti muuttunut mediankäyttö on tässä osallisena. Mutta onko olemassa muita syitä ja miksi asia kärjistyy juuri nyt – tästä ei ainakaan itselleni tullut ihan heti selvyyttä.

Mutta toki näitä tilanteita tulee arjessa vastaan. Katsoin itse vierestä, kuinka yksivuotiaani haki vuoron perään huomiota kolmelta aikuiselta ja yhdeltä kymmenvuotiaalta, eikä saanut sitä keneltäkään – kaikki neljä tuijottivat puhelimiensa ruutuihin. Ja sydämeni särkyi ihan pikkuisen.

Kun jäin hoitovapaalle, tein sellaisen pelimiehen liikkeen, että jätin ottamatta vastaan firman tarjoaman älypuhelimen ja sinnittelen vanhalla peruspalikallani. Niinpä minulla ei ole nettiä kännykässä. 

Tätä on muuten tänä päivänä yhtä vaikea ihmisten ymmärtää kuin aikanaan oli sitä, että minulla ei ollut kännykkää vaikka about kaikilla muilla oli. Tulin myöhässä sen asian kanssa ja älypuhelimien kanssa ajattelin hypätä niin myöhäiseen junaan kuin mahdollista. Pätee meinaan sama teoria kuin autoa hankkiessa: jos et omista sellaista, pärjäät mainiosti ilman, mutta kun kerran hankit, there is no going back.

Mutta eihän se netitön kännykkä todellakaan sitä tarkoita, että itse olisin kaiken aikaa vuorovaikutuksessa lapseni kanssa. Ja rehellisesti, en ihan näe, että tarvitsee ollakaan. 

Koen, että lapsi ei mene rikki siitä, että äiti välillä keskittyy puhumaan puhelimessa, täyttämään tiskikonetta tai katsomaan televisiota ja ehdottaa mukulalle, että tutkipa vaikka duploja sen aikaa. Sitä kutsutaan ammattilaispiireissä arjeksi.

Erityisen ärsytyksen sai nousemaan artikkelin kauhistelu siitä, miten leikkipuistossa näkee kännykkäänsä tuijottavia vanhempia ja kuinka niin moni vanhempi työntää rattaita puhelin toisessa kädessä.

Anteeksi nyt, mutta mitä sitten? 

Henk. koht. olen käyttänyt puhelinta juuri noissa tilanteissa, koska silloin lapsi kaipaa huomiotani kaikkein vähiten. Rattaissa istuessa mukulalla on riittävästi katseltavaa muutenkin. Keinuessaan hän ei piittaa pätkääkään, vuorovaikutetaanko hänen kanssaan. Nämä hetket ovat niitä, jolloin lähetän tekstiviestin lapsenvahdille, kirjoitan kännykän muistilistaan ostoslistan tai yritän soittaa aikaa neuvolasta. Ja vieläpä kieltäydyn ottamasta asiasta morkkista.

Jos vanhempien ja lasten välinen vuorovaikutus on niin vähäistä, että se vaikuttaa jo lapsen puheen kehitykseen, jotakin on totta kai tehtävä. Vanhempiakin on varmasti tässä asiassa hyvä herätellä. 

Mutta jos tämä johtaa siihen, että leikkipuistossa kännyköitä käyttävät vanhemmat leimataan ihmisiksi, jotka toiminnallaan aiheuttavat lapselleen puheenkehitykseen viivästymää, niin johan pomppasi. Jotenkin tuntuu, että syy-seuraussuhde on diagnosoitu vähän heppoisin perustein.

Toisaalta, ehkäpä se koira vain älähtää johon kalikka kalahtaa - koneen äärellähän tämäkin teksti syntyi. Joten nyt nostan kiltisti nassuni tietokoneen ruudusta ja menen vuorovaikuttamaan lapseni kanssa.

Minun elämänvaiheeni

Olen pari kertaa lapsen syntymän jälkeen vastaillut kysymyksiin siitä, kaipaanko kovinkin kipeästi esimerkiksi yksin matkustamista tai muita asioita ajalta ennen lapsen tuloa. Ehkä elän jossain äitipsykoosissa, mutta aika vilpittömästi olen voinut vastata, että enpä juuri.

Kyse ei ole siitä, etteikö elämässä olisi ollut hienoja reissuja ja paljon muitakin kivoja asioita ennen muksua, sekä yksin että yhdessä miehen kanssa. Enemmän kyse on siitä, että olen jotenkin sopeutunut ajatukseen siitä, että jokaiseen elämänvaiheeseen ei tarvitse sisältyä ihan kaikkea.

Juuri nyt on ihan ok tehdä kotimaan reissuja saaristoon ja Lappiin lapsen kanssa ja muuten elää aika tavallista elämää sosekeittoineen ja leikkipuistoineen. Lapsen kanssakin olemme matkustelleet ja matkustamme jatkossakin, omat reissut tulevat sitten taas ajankohtaisiksi kun ipana tuosta vähän kasvaa. Ei tässä juuri nyt ole kiire.

Samalla tajuan, että minulla on käynyt säkä. Pystyn olemaan lapseni kanssa kotona ja jopa nautin siitä. Kiteytettynä, koen että tämä vaihe on Minun Elämänvaiheeni.

On nimittäin yksi asia, joka kirkastui itselleni mukulan syntymän jälkeen: on täysin mahdollista rakastaa lastaan yli kaiken ja samalla vihata vilpittömästi sitä elämänvaihetta, missä on. Ja kummallista kyllä, siinä ei ole ristiriitaa.

Lapsi voi olla juuri niin ihana ja rakas kuin vain kuvitella saattaa, mutta jokapäiväinen mylly pyykkikasoineen ja nukutustaisteluineen, ateriasta toiseen eläminen ja arki voivat vain puuduttaa niin pahasti, että itse elämäntilanne ei tunnu hyvältä eikä omalta.

Jos sallitaan hyvin makaaberi vertaus, rinnastaisin tämän opettajaan, joka joutuu tekemään töitä homekoulussa. Hän voi olla hyvä opettaja ja rakastaa opettamista, mutta olosuhteet tekevät töiden tekemisestä sietämätöntä.

Homekouluja voidaan korjata. Arjen pyörittämistä voidaan helpottaa. Kun lapset kasvavat, elämäntilannekin muuttuu. Jotkut asiat ratkeavat elämänmuutoksella, mutta toiset vain elämällä ja odottamalla. 

Eikä jokaisen elämänvaiheen tarvitse olla se itselle paras ja sopivin. Niitä kun tulee uusiakin. 

Taaperovaihekaan ei kestä ikuisesti enkä minä ole ikuisesti hoitovapaalla. Mutta tällä hetkellä on mukavaa kun viihtyy siinä, missä on. Kysykää huomenna uudestaan, vieläkö on sama fiilis.

Näin matkustat Lappiin lapsen kanssa

Olemme viime aikoina tehneet Ipanaattori2014:n kanssa kehittäviä kotimaan matkoja. On ollut avartavaa. Erityisesti viimeviikkoinen reissu Lappiin isovanhempia tapaamaan oli mukava logistinen ponnistus. Jos haluaa koetella sekä omia että kanssamatkustajien hermoja, kannattaa toimia näin.

1) Varaa lennot Kittilään. Selvitä, että matkatavarat voi viedä kentälle jo edellisenä iltana ja toimi näin. Arvele, että homma on helposti hanskassa, kun voi vain mennä suoraan turvatarkastukseen ja portille ipanan kanssa.

2) Saavu kentälle hyvissä ajoin huomataksesi, että VR:n konduktöörilakko on täyttänyt kotimaan lennot äärimmilleen ja turvatarkastusjonot ovat jättipitkiä. Hillitse halusi näyttää pitkää nenää samalla kun ohitat turvatarkastusjonot lapsiperheiden priority-portista. Ajattele itseksesi, että jo pelkästään tuo hetki oli yhdeksän raskauskuukauden väärtti.

3) Tajua turvatarkastuksessa, että olet pakannut läppärisi hoitolaukkuun niin tiukasti, että tarvitset molempia käsiäsi saadaksesi sen ulos. Sillä aikaa taapero yrittää karata turvaporteista läpi, mutta ystävällinen tullin täti pysäyttää. 

4) Kanna lapsi turvaportista läpi ja huomaa tavaroidesi tulevan sekalaisena läjänä pakkauspisteelle: hoitolaukku, erillisellä tarjottimella oleva läppäri, lapsen soseet ja maitopullo omana joukkonaan. Koeta huonolla menestyksellä kahlita mukelo jalkojesi väliin sillä aikaa, että saisit tavarat kasaan. 

5) Katso, kuinka lapsi karkaa otteestasi ensimmäiseen tax free-myymälään ja juoksee riemusta kiljuen meikkihyllyjen välissä. Toivo, että jos hän rikkoo jotakin, se ei ole monen satasen hajuvesipullo. 

6) Koeta löytää kahvila, jossa on syöttötuoli. Nakita ystävällinen myyjätyttö kantamaan tarjottimesi pöytään niin että saat ipanan ja syöttötuolin raahattua kohdilleen.

7)Anna lapsen purkaa energiaansa juoksemalla edestakaisin kentällä. Totea, että energiaa riittää silti koneeseen, jossa viereesi istuu naama väärinpäin oleva ulkomaalainen nainen. Hän ei tervehdi sinua eikä lastasi. Kiitä Luojaasi takanasi istuvasta perheenisästä, joka jaksaa vilkutella ja jutella häntä kurkkivalle ipanaattorille. 

8) Koeta pitää lapsi rauhallisena, mutta heikolla menestyksellä. Meteliä ja liikettä riittää. 

9) Tajua, että mukula haiskahtaa. Taistele itsesi kanssa ja harkitse, kestäisikö nenäsi ja ulkopuolisten nenä, jos lykkäisit vaipanvaihdon Kittilän lentokentälle. Vastaus molempiin kysymyksiin on kielteinen. Alistu kohtaloosi, taiteile hoitolaukusta vaipanvaihtopussukka ja selviydy hommasta lentokoneen vessassa. Totea, että olisit voinut elää ilman tätä kokemusta. 

10) Jumitu vessasta palatessasi myyntikärryn taakse, jolloin lapsesi ottaa kohtauksen, koska hänen unikaninsa on jäänyt paikalle odottamaan ja ipana on ilmeisesti varma, että joku on pöllinyt sen. Yksivuotiaan logiikka, gotta love it.

11)  Mainitse koneesta poistuessasi kasuaalisti lentoemännälle, että juuri nyt voisit myydä lapsesi halvalla eniten tarjoavalle.

Huomenna on edessä paluumatka. Seuraavan kerran harkitsen kahdesti, olisiko sittenkin parempi vaihtoehto köyttää lapsi auton turvaistuimeen ja ajaa se vaatimaton 12 tuntia, mikä pohjoiseen siirtymiseen tarvittaisiin.