Muistilista: Syksy päiväkodin eteisessä

Muista jättää päiväkodin tädille vasu-keskustelulappu. Älä jätä esimerkiksi sähkölaskua. Joo, se on saman kokoinen paperi ja pyörii käsilaukussa. Älä silti luovuta sitä, se ei kannata.

Muista jättää päiväkodille lapsen varavaatteet, pipo, hanskat, unikani ja sadevaatteet.

Koeta olla jättämättä sinne omia varavaatteitasi, läppäriäsi tai työkavereille tarkoitettua kakkuvuokaa. Mistään näistä ei tule kiitosta. Tilanne ei myöskään korjaannu sillä, että luettelet, mitä kaikkea päiväkodin lapset voisivat askarrella unohtamistasi korkokengistä.

Opettele strippaamaan, nopeasti. Luovu nyt jo siitä ajatuksesta, että vain ”nopeasti viet lapsen” ja pidät omat lämpimät ulkoreleet päällä. Saunahiki on aivan taattu, koska päiväkodin nurkassa on kiuas. Kun opettelet sulavasti yhdellä liikkeellä kiskaisemaan ulkovaatteet pois päältä heti eteiseen tullessasi, saat luotsattua lapsen käsienpesun, tossujen etsinnän ja ”vielä yksi hali”-vaiheen läpi ilman hiessä kylpemistä. Samalla voit hyräillä ”You can leave your hat on”-biisiä, joka sitten soikin päässäsi koko matkan töihin.

Koeta muistaa ottaa pyöräilykypärä pois päästä ennen kuin kävelet eteiseen. Erityisesti sellaisina aamuina, jolloin olet lainannut miehen toppahousuja. Kylähullun maineen saa vähemmälläkin, erityisesti jos olet ostanut kypärän, joka saa sinut lähtökohtaisesti näyttämään lontoolaiselta koppalakkipoliisilta vuodelta 1962.

Jos meinaat vitsailla siitä, kuinka voisit pistää oman meikkauspisteen pystyyn päiväkodin vessaan aamuisin, heitä tämä läppä vain sellaiselle henkilökunnan jäsenelle, jonka huumorintaju riittää.

Jos erehdyt lasta noutaessa vetäisemään yhden v-s-p-lausekkeen päiväkodin eteisessä, kun jotain ei löydy, ja seuraavaksi näet puhtaan kauhun ilmeen sen lapsen kasvoilla, joka tulee vessasta ja tuijottaa sinua, tilanne ei korjaannu sillä, että hymyilet aurinkoisesti ja tervehdit lasta nimeltä. Päinvastoin. Mitään ei ole enää tehtävissä, eli koeta vain tämän jälkeen luimuilla pitkin seiniä, kun näet ko. lapsen tai hänen äitinsä.

Kun pääset lähtemään päiväkodin eteisestä, iloitse siitä, että päivän raskain osuus on ohi. Jos työskentelet esimerkiksi yritysjuristina, joudut loppupäivän vain huolehtimaan esimerkiksi 25 miljoonan euron yrityskaupoista. Kun olet saanut aamulla vääntänyt viisivuotiaan kanssa siitä yhdestä kukan terälehdestä, joka ei löytynyt sieltä mistä piti, tämä on helppoa heinää.

Mukavia päiväkotiaamuja kaikille! Talvea odotellessa!

Nelikymppisyys ja sen äitiyspakkaus

Ystäväni päätti lähteä kolmannelle kierrokselle: perheessä on jo isot koululaiset ja muutaman viikon päästä joukkoon liittyy vauva. Vau, sanon minä.

Saimme ystäväni kanssa aikaan hyvän keskustelun siitä, miten aika monella nelikymppisellä on meneillään tilanne nimeltä ”Mitäs nyt sitten?”. (Löysin aiheesta myös yhden ammattibloggarin kirjoituksen.) 

  

Aika moni on päässyt työelämässä kohtuullisen mukavaan vaiheeseen, pikkulapsiajan kaaos on takana mutta samalla lasten päiväkoti- ja koulukuviot pitävät useimmat meistä ankkuroituneena tiettyyn lokaatioon; nyt ei suunnitella välivuotta kehitysmaassa, mutta jotain pitäisi keksiä.

Ja nelikymppisethän keksivät. Vaihdetaan työpaikkaa, edetään nykyisessä. Moni tuttu on aloittanut opinnot joko työn ohessa tai täysipäiväisesti, pari on lähtenyt kolmannelle kierrokselle ja tehnyt vielä yhden vauvan, joku hakee jo vuorotteluvapaata. Osa porukasta eroaa, mikä tietysti liittyy vähän isompaan kuvioon.

Itse kirjoitin kirjan; esikoisromaanini Mittoja ja tilaustöitä saapui kauppojen hyllyille elokuussa.

Yhteistä kaikille on, että uudet asiat tuntuvat antavan virtaa. Jokin projekti tai isompi muutos sen tavallisen arjen rinnalle lisää sykettä myös perhearkeen, parisuhteeseen tai töihin. Oletan tämän tarkoittavan sitä, että useimmilla menee ihan hyvin; jos arki hetkellisesti tai jatkuvasti on pelkkää selviytymistä, siinä ei kirjoja kirjoitella.

Kaverin vauvamahaa ihmetellessä huomaan myös, että suhtaudun kolmattaan odottavaan eri tavalla kuin ykkösten ja kakkosten odottajiin. Siinä kun ensimmäistä vauvaa odottavan suhteen koetan olla mahdollisimman tsemppaava ja niille, jotka pykäsivät heti perään toisen, koetin luoda uskoa omaan kaaoksensietokykyyn, iltatähteä odottavien suuntaan vain huokailen ja sanon, että tuosta tulee varmaan tosi ihanaa. En ole tavannut ketään isolla ikäerolla iltatähteä tehnyttä, joka ei olisi ollut ratkaisustaan tosi onnellinen ja osannut nauttia viimeisestä hippiäisestä ilman esikoisajan paniikkia tai kakkoslapsen tuomaa säätämislisää.

Selvimmin se näkyi ”äitisypakkauksesta”, jonka lupasin koota kaverilleni. 

Ekaa lastaan odottaville olisin ehkä tarjonnut harsoja ja vinkannut rintakumin ostamisesta. Kolmannen tenavan äidille vein kasan kirjoja imetyslukemiseksi ja pakkomyin kätevän kokoiset matkarattaat. Skumppapullo seuraa perässä sitten, kun lapsi on maailmassa.

Laita nyt se happinaamari ensin omille kasvoillesi

Sattuipa tässä viime viikolla ilta, jolloin mies oli luvannut hakea lapsen hoidosta. Siitäkin huolimatta, että oli hoitanut myös aamuviennin, jonka ansiosta minä olin ollut työpöydän äärellä jo seitsemältä. Ja sattuipa niinkin, että sain työt hoidettua ja polkaisin sähköpyörällä kotikulmille aiemmin kuin olin luullut. Uimakamat olivat mukana mutta samana päivänä iskenyt viiltävä kurkkukipu torpedoi uintisuunnitelmat.

Olin päiväkodin kulmalla ja kaivoin puhelimen esiin. Jokohan se lähti töistä? Pitäisikö minun sittenkin käydä hakemassa lapsi, kun ei tässä kerran ollut kiirettä? Tai jos mentäisiin kaikki yhdessä jäätelölle? Kun voisihan sitä perheenäkin viettää vaihteeksi yhteistä aikaa. Tai jos mies ja ipana olivat menossa sinne jäätelölle, kuten olivat suunnitelleet, niin jospa kaahaisin pyörällä kotiin siivoamaan? Saisin ehkä pienen hetken raivattua sotkuja yksin.

Tuijotin puhelinta ja sitten järki voitti. Nyt vittu oikeasti.

Olin ollut koko viikon tosi stressaantunut, aikataulut olivat puskeneet päälle joka suunnasta ja olin hoitanut hommia toinen silmä kellossa ja niskat jäykkinä. Kun lopulta viikon viimeisenä työpäivänä sain kaiken pakettiin, näinkö vaikeaa oli ajatella, että ihan voisi ajatella hetken itseäänkin?

Menin nepalilaiseen ravintolaan, istuin ulkona olevan pöydän ääreen, tilasin ruokaa ja luin aikakauslehtiä. Pistin viestin lähellä asuvalle kaverille, joka ohikulkumatkallaan poikkesi jorisemaan saman pöydän ääreen. Palasin kotiin illemmalla. Olo ei ollut sen euforisempi kuin muulloinkaan, mutta olin silti tyytyväinen itseeni.

Olen aina luullut, että olen aika hyvä ottamaan sitä kuuluisaa omaa aikaa. Mutta näköjään jos tilanne ei aivan välttämättä sitä vaadi tai jos en ole suunnitellut jotain ”järkevää” tekemistä, liian helposti sitä sitten kuitenkin maalaa itsensä nurkkaan.

Lentokoneessa happinaamari käsketään laittaa ensin omille kasvoille. Miten on, vieläköhän tämän ikäinen oppisi tuon tempun ennen kuin vitutus arkipäiväistyy? Olisiko mahdollista oppia illalla sanomaan, että äitee lähtee nyt käymään uimassa, häipyä viinille naapuriin tai ihan vain menee makkariin lukemaan kirjaa ilman että takaraivossa raksuttaa lista kaikista niistä tekemättömistä hommista, joita olisi sinä aikana järkevämpi olla hoitamassa?

En mene vannomaan. Mutta jos tekisi tuosta otsikosta huoneentaulun, se voisi ehkä auttaa.