Pahinta ruuhkavuosiarjessa

Vuosi on lopussa. Voimat alkavat olla lopussa. Aivotoiminta se vasta lopussa onkin.

Ei ollut mikään ihan helppo syksy.

Syksy rullasi jonkinlaisella positiivisella nuotilla suurin piirtein kellojen siirtämisen saakka. Sen jälkeen tuntuu, että jonkinlainen pimeys nielaisi arjen.

Mutta ei se pimeys ole pahinta.

Pahinta ei ole myöskään se, että asiat ovat sumuisia.

Pahinta ei ole se, että aika ei riitä mihinkään.

Pahinta ei ole se, että tunnet tekeväsi kaiken huonosti, sekä töissä että kotona.

Pahinta ei ole se, että kolmivuotias lapsesi katsoo liikaa ruutua, syö suurimman osan aterioistaan sohvalla ja osaa nykyään pelata sujuvasti Angry Birdsia.

Pahinta ei ole se, että käytännön asioiden hoitaminen menee hankalaksi. Se, että kierrätystä odottavat lastenvaatteet kasaantuvat nurkkiin ja autossa kulkee mukana kassillinen tavaraa, joka pitäisi viedä ompelijalle, mutta et koskaan ehdi sinne aukioloaikojen puitteissa. Se, että olet viisi viikkoa ilman rannekelloa, koska et löydä aikaikkunaa, jolloin ehtisit liikkeeseen vaihtamaan rikkoutuneen kellonrannekkeen.

Pahinta ei ole se, että töissä saldotunnit näyttävät lukemaa -19 joulukuussa ja kun alat räknätä, tajuat, että siihen lukemaan riittää se, että kerran viikossa lähdet töistä tuntia liian aikaisin – kun sitä aikaikkunaa sen yhden tunnin takaisin tekemiselle ei tunnu sitten löytyvän mistään.

Pahinta ei ole edes se tappava väsymys, jolloin tuntuu, että oma kovalevy poksahtaa ihan justiinsa. Kun päivän aikana on yrittänyt opetella SEO-optimointia, miettinyt KPI-kertoimia, opetellut videoiden hinnoittelua, täyttänyt matkalaskuohjelmaa, kulunvalvontaohjelmaa, tuntiseurantajärjestelmää, budjettikaavioita ja laskutusjärjestelmää ja yrittänyt vähän tehdä myös oikeita töitä, ja kotiin päästyään on niin väsynyt, että haluaisi kuolla tai oksentaa.

Mutta sekään ei ole pahinta.

Pahinta on se, että lapsesta tulee ongelma. Ongelma, jota pitää ruokkia, viedä, tuoda ja ratkaista, jota sysitään hoitoon paitsi päiväkotiin, myös lapsenvahdeille, isovanhemmille tai naapurin kanssamutsille, jotta ehtisit hoitaa niitä jotain muita asioita, siivota, maksaa laskuja tai edes hetken käydä jossain kuvittelemassa, että sinulla on elämä.

Pahinta on se, että olet tilanteessa, jossa et enää nauti lapsesi seurasta, koska olet liian väsynyt.

Pahinta on se, että joudut miettimään, muistaako lapsesi omasta lapsuudestaan mitään muuta kuin sen, että äiti oli jokseenkin joka päivä väsynyt ja pahalla tuulella.

Vuoden vaihteessa on päässyt puntaroimaan, onko tässä riittämättömyyden tunteessa mitään järkeä. Esimies kyseli kautta rantain, olisinko valmis vaihtamaan viisipäiväiseen työviikkoon. Toisaalta kyseltiin, pitäisikö minun harkita lapsen laittamista hoitopaikkaan viideksi päiväksi ja jatkaa itse nelipäiväistä työviikkoa, jotta yksi päivä jäisi itselle nollaamiseen.

Kieltäydyin molemmista vaihtoehdoista.

Haluan, että viikkoon jää edes yksi arkipäivä, jolloin muistan, että lapseni ei ole ongelma.

Joulu ja varjojoulu

Meillä oli erinomainen joulusuunnitelma. Se sisälsi vähän alle 600 kilometriä autolla ajoa, mutta ajamisen ansiosta myös neljä päivää, jolloin piti saada elää ilman tavallisia ärsytyksiä: kodin sotkuja, ruuanlaittoa, siivoamista.

Useimmat hyvät suunnitelmat tarvitsevat vain hyvin pienen asian kaatuakseen. Meidän neljän päivän suunnitelmamme lakosi kuin korttitalo, kun aatonaaton illan lukema oli 39. Se on ihan hyvä ikä, mutta vähemmän mukava numero nähdä kuumemittarissa, jonka olet juuri tunkenut lapsesi korvaan.

Olin totta kai varautunut joulun pitkään poissaoloon hyvissä ajoin. Mikä tarkoittaa, että olin tyhjentänyt jääkaapin ja pakastimen”niin mahtuu sitten ylimääräisiä kinkkuja ja laatikoita pakkaseen”. Joopa joo. Ikinä ei ole tarvinnut kasvaa aikuiseksi niin nopeasti kuin Alepan ovella jouluaattona klo 11.20. Siinä olikin hyvä aika ruveta suunnittelemaan ensimmäisen oman perheen kesken vietetyn joulun menua.

Mutta tuli se joulu näinkin. Vein roskat ja päätin tuijottaa joulukuusta kirjahyllyn alla olevan pölyn sijaan. Mies ja lapsi siivosivat lelut paikalleen siltä varalta, että tonttu saattaisi tuoda uusia. Syötin lapselle suklaata niin sain katsoa rauhassa joulurauhan julistuksen ja mies ja kuumepotilas pelasivat padilla sen aikaa, että laitoin kinkun uuniin ja tein bataattilaatikkoa. Aurinko paistoi parvekkeelle niin, että siellä tarkeni juoda mukillisen glögiä. Lapsi tykkäsi lahjoista ja sammui yskäänsä alkuillasta, eli sain katsoa jopa huonon koko perheen dubatun leffan ilta-aikaan.

Vahingosta viisastuu. Ensi jouluna varaudun paitsi jouluun, myös varjojouluun. Siltä varalta, että joku yllätyskierrepallo torpedoi joulun lähdöt, teetän joulusiivouksen ammattilaisella etukäteen ja kokkaan muutamat vararuoat pakkaseen ennen pyhiä – syödään ne sitten vaikka uutena vuotena.

Ennen kaikkea, aion hyväksyä sen, että suunnitelmien muutokset aiheuttavat aina vähän tykytystä. Miehen ensimmäinen kommentti minulle aatonaattoiltana oli ystävällinen vinkki ”Ei nyt oteta tästä stressiä”. Vastasin, että ollaankohan me tavattu.

Koska minä kyllä stressaan joulusta. En siksi, että kaiken pitäisi olla täydellistä. Vaan siksi, että itselleni kuitenkin jotkut jutut joulussa ovat tärkeitä. Ja asiat, jotka ovat tärkeitä, aiheuttavat aina vähän stressiä. Ei se ole mikään maailmanloppu, että asiat stressaavat, mutta turha yrittää siihen stressittömyyteenkään pyrkiä – se vasta stressiä tekeekin.

Leuka rintaan ja kohti uusia jouluja.

Asioita, joihin elämä on juuri nyt liian lyhyt

Syksy alkaa olla paketissa ja vuodenaika nimeltä ”koko maailma valmiiksi ennen joulua” on täysillä käynnissä. Silmäpussit ovat kumiveneen luokkaa ja hoitovapaan jäljiltä lomakertymää on yksi (1) päivä. Yritän olla ajattelematta sitä.

Tässä väsymystilanteessa on muutama asia, jotka olen karsinut tehtävien ja jaksettavien asioiden listalta.

Päiväkodin myyjäiset

Viime vuonna katsoin monttu auki vieressä, kun naapurin mutsi tyttönsä kanssa askarteli myytävää päiväkodin myyjäisiin. Miksi se oli erikoista? No kun kumpikaan hänen lapsistaan ei edes käynyt sitä päiväkotia.

Tänä vuonna seisoin päiväkodin eteisessä aamulla hiki selässä ja toinen silmä kellossa hoputtamassa lasta käsipesulle kun tajusin, että ovesta mättäsi sisään superäitejä muffinssivuokien kanssa. Ai niin, ne syysmyyjäiset oli tänään. No, ei meiltä sinne kukaan päässyt kuitenkaan, eli palataan asiaan ensi vuonna.

Facebook, missä viipyy ryhmä nimeltä En v…u leivo yksiäkään mokkapaloja – tukiryhmä myyjäisistä luistaville vanhemmille? Voisin liittyä heti.

Sipulin pilkkominen

Pakastettu kotimainen sipulisilppu, 79 senttiä pussi. Kiitos.

Lapsen yöpuvut

Aamut tuppaavat olemaan kevyesti draamapainotteisia, kun iltavirkku kersa halutaan aamiaiseen mennessä päiväkotiin. Tätä nykyä puen lapselle iltakylvyn jälkeen yövaipan ja seuraavan päivän päiväkotivaatteet. Aamulla herättäessä ujutan sukat jalkaan ja sitten ei tarvitsekaan tapella kuin ulkovaatteet päälle. Toimii.

Lastenvaatteiden myyminen facebookissa

Sitä yv-av – kysyn mieheltä – vastaako kokoaan – mittaan vaatehuoneen – ei kun meillä olikin just tällainen –rumbaa jaksoi säännöllisin väliajoin pyörittää hoitovapaalla. En jaksa enää. Tällä hetkellä ollaan tilanteessa, jossa pieneksi jääneet vaatteet kasaantuvat vuoriksi kaapin perukoille ja päiväkotihaalari hajoaa päälle. Kun nyt ei vaan jaksa.

Ruokien suunnitteleminen

Meillä on nykyään maanantairuoka, tiistairuoka, keskiviikkoruoka ja torstairuoka. Jaksan kyllä käydä kaupassa ja laittaa ruoan, mutta en jaksa suunnitella ruokia eikä aivotoiminta riitä kokkaamaan arki-iltaisin mitään, mikä ei valmistuisi automaatiolla, ilman aivotoimintaa. Voi keski-ikä sentään.

Sängyn alle katsominen

Imurointi alkaa olla sen verran harvinaista meidän taloudessa, että parempi kun ei kurkista sängyn alle. Veikkaan, että pölyjen poistamisen voisi aloittaa imurin sijaan lapiolla.

Joulua kohti.