Pahinta ruuhkavuosiarjessa

Vuosi on lopussa. Voimat alkavat olla lopussa. Aivotoiminta se vasta lopussa onkin.

Ei ollut mikään ihan helppo syksy.

Syksy rullasi jonkinlaisella positiivisella nuotilla suurin piirtein kellojen siirtämisen saakka. Sen jälkeen tuntuu, että jonkinlainen pimeys nielaisi arjen.

Mutta ei se pimeys ole pahinta.

Pahinta ei ole myöskään se, että asiat ovat sumuisia.

Pahinta ei ole se, että aika ei riitä mihinkään.

Pahinta ei ole se, että tunnet tekeväsi kaiken huonosti, sekä töissä että kotona.

Pahinta ei ole se, että kolmivuotias lapsesi katsoo liikaa ruutua, syö suurimman osan aterioistaan sohvalla ja osaa nykyään pelata sujuvasti Angry Birdsia.

Pahinta ei ole se, että käytännön asioiden hoitaminen menee hankalaksi. Se, että kierrätystä odottavat lastenvaatteet kasaantuvat nurkkiin ja autossa kulkee mukana kassillinen tavaraa, joka pitäisi viedä ompelijalle, mutta et koskaan ehdi sinne aukioloaikojen puitteissa. Se, että olet viisi viikkoa ilman rannekelloa, koska et löydä aikaikkunaa, jolloin ehtisit liikkeeseen vaihtamaan rikkoutuneen kellonrannekkeen.

Pahinta ei ole se, että töissä saldotunnit näyttävät lukemaa -19 joulukuussa ja kun alat räknätä, tajuat, että siihen lukemaan riittää se, että kerran viikossa lähdet töistä tuntia liian aikaisin – kun sitä aikaikkunaa sen yhden tunnin takaisin tekemiselle ei tunnu sitten löytyvän mistään.

Pahinta ei ole edes se tappava väsymys, jolloin tuntuu, että oma kovalevy poksahtaa ihan justiinsa. Kun päivän aikana on yrittänyt opetella SEO-optimointia, miettinyt KPI-kertoimia, opetellut videoiden hinnoittelua, täyttänyt matkalaskuohjelmaa, kulunvalvontaohjelmaa, tuntiseurantajärjestelmää, budjettikaavioita ja laskutusjärjestelmää ja yrittänyt vähän tehdä myös oikeita töitä, ja kotiin päästyään on niin väsynyt, että haluaisi kuolla tai oksentaa.

Mutta sekään ei ole pahinta.

Pahinta on se, että lapsesta tulee ongelma. Ongelma, jota pitää ruokkia, viedä, tuoda ja ratkaista, jota sysitään hoitoon paitsi päiväkotiin, myös lapsenvahdeille, isovanhemmille tai naapurin kanssamutsille, jotta ehtisit hoitaa niitä jotain muita asioita, siivota, maksaa laskuja tai edes hetken käydä jossain kuvittelemassa, että sinulla on elämä.

Pahinta on se, että olet tilanteessa, jossa et enää nauti lapsesi seurasta, koska olet liian väsynyt.

Pahinta on se, että joudut miettimään, muistaako lapsesi omasta lapsuudestaan mitään muuta kuin sen, että äiti oli jokseenkin joka päivä väsynyt ja pahalla tuulella.

Vuoden vaihteessa on päässyt puntaroimaan, onko tässä riittämättömyyden tunteessa mitään järkeä. Esimies kyseli kautta rantain, olisinko valmis vaihtamaan viisipäiväiseen työviikkoon. Toisaalta kyseltiin, pitäisikö minun harkita lapsen laittamista hoitopaikkaan viideksi päiväksi ja jatkaa itse nelipäiväistä työviikkoa, jotta yksi päivä jäisi itselle nollaamiseen.

Kieltäydyin molemmista vaihtoehdoista.

Haluan, että viikkoon jää edes yksi arkipäivä, jolloin muistan, että lapseni ei ole ongelma.

Joulu ja varjojoulu

Meillä oli erinomainen joulusuunnitelma. Se sisälsi vähän alle 600 kilometriä autolla ajoa, mutta ajamisen ansiosta myös neljä päivää, jolloin piti saada elää ilman tavallisia ärsytyksiä: kodin sotkuja, ruuanlaittoa, siivoamista.

Useimmat hyvät suunnitelmat tarvitsevat vain hyvin pienen asian kaatuakseen. Meidän neljän päivän suunnitelmamme lakosi kuin korttitalo, kun aatonaaton illan lukema oli 39. Se on ihan hyvä ikä, mutta vähemmän mukava numero nähdä kuumemittarissa, jonka olet juuri tunkenut lapsesi korvaan.

Olin totta kai varautunut joulun pitkään poissaoloon hyvissä ajoin. Mikä tarkoittaa, että olin tyhjentänyt jääkaapin ja pakastimen”niin mahtuu sitten ylimääräisiä kinkkuja ja laatikoita pakkaseen”. Joopa joo. Ikinä ei ole tarvinnut kasvaa aikuiseksi niin nopeasti kuin Alepan ovella jouluaattona klo 11.20. Siinä olikin hyvä aika ruveta suunnittelemaan ensimmäisen oman perheen kesken vietetyn joulun menua.

Mutta tuli se joulu näinkin. Vein roskat ja päätin tuijottaa joulukuusta kirjahyllyn alla olevan pölyn sijaan. Mies ja lapsi siivosivat lelut paikalleen siltä varalta, että tonttu saattaisi tuoda uusia. Syötin lapselle suklaata niin sain katsoa rauhassa joulurauhan julistuksen ja mies ja kuumepotilas pelasivat padilla sen aikaa, että laitoin kinkun uuniin ja tein bataattilaatikkoa. Aurinko paistoi parvekkeelle niin, että siellä tarkeni juoda mukillisen glögiä. Lapsi tykkäsi lahjoista ja sammui yskäänsä alkuillasta, eli sain katsoa jopa huonon koko perheen dubatun leffan ilta-aikaan.

Vahingosta viisastuu. Ensi jouluna varaudun paitsi jouluun, myös varjojouluun. Siltä varalta, että joku yllätyskierrepallo torpedoi joulun lähdöt, teetän joulusiivouksen ammattilaisella etukäteen ja kokkaan muutamat vararuoat pakkaseen ennen pyhiä – syödään ne sitten vaikka uutena vuotena.

Ennen kaikkea, aion hyväksyä sen, että suunnitelmien muutokset aiheuttavat aina vähän tykytystä. Miehen ensimmäinen kommentti minulle aatonaattoiltana oli ystävällinen vinkki ”Ei nyt oteta tästä stressiä”. Vastasin, että ollaankohan me tavattu.

Koska minä kyllä stressaan joulusta. En siksi, että kaiken pitäisi olla täydellistä. Vaan siksi, että itselleni kuitenkin jotkut jutut joulussa ovat tärkeitä. Ja asiat, jotka ovat tärkeitä, aiheuttavat aina vähän stressiä. Ei se ole mikään maailmanloppu, että asiat stressaavat, mutta turha yrittää siihen stressittömyyteenkään pyrkiä – se vasta stressiä tekeekin.

Leuka rintaan ja kohti uusia jouluja.

Asioita, joihin elämä on juuri nyt liian lyhyt

Syksy alkaa olla paketissa ja vuodenaika nimeltä ”koko maailma valmiiksi ennen joulua” on täysillä käynnissä. Silmäpussit ovat kumiveneen luokkaa ja hoitovapaan jäljiltä lomakertymää on yksi (1) päivä. Yritän olla ajattelematta sitä.

Tässä väsymystilanteessa on muutama asia, jotka olen karsinut tehtävien ja jaksettavien asioiden listalta.

Päiväkodin myyjäiset

Viime vuonna katsoin monttu auki vieressä, kun naapurin mutsi tyttönsä kanssa askarteli myytävää päiväkodin myyjäisiin. Miksi se oli erikoista? No kun kumpikaan hänen lapsistaan ei edes käynyt sitä päiväkotia.

Tänä vuonna seisoin päiväkodin eteisessä aamulla hiki selässä ja toinen silmä kellossa hoputtamassa lasta käsipesulle kun tajusin, että ovesta mättäsi sisään superäitejä muffinssivuokien kanssa. Ai niin, ne syysmyyjäiset oli tänään. No, ei meiltä sinne kukaan päässyt kuitenkaan, eli palataan asiaan ensi vuonna.

Facebook, missä viipyy ryhmä nimeltä En v…u leivo yksiäkään mokkapaloja – tukiryhmä myyjäisistä luistaville vanhemmille? Voisin liittyä heti.

Sipulin pilkkominen

Pakastettu kotimainen sipulisilppu, 79 senttiä pussi. Kiitos.

Lapsen yöpuvut

Aamut tuppaavat olemaan kevyesti draamapainotteisia, kun iltavirkku kersa halutaan aamiaiseen mennessä päiväkotiin. Tätä nykyä puen lapselle iltakylvyn jälkeen yövaipan ja seuraavan päivän päiväkotivaatteet. Aamulla herättäessä ujutan sukat jalkaan ja sitten ei tarvitsekaan tapella kuin ulkovaatteet päälle. Toimii.

Lastenvaatteiden myyminen facebookissa

Sitä yv-av – kysyn mieheltä – vastaako kokoaan – mittaan vaatehuoneen – ei kun meillä olikin just tällainen –rumbaa jaksoi säännöllisin väliajoin pyörittää hoitovapaalla. En jaksa enää. Tällä hetkellä ollaan tilanteessa, jossa pieneksi jääneet vaatteet kasaantuvat vuoriksi kaapin perukoille ja päiväkotihaalari hajoaa päälle. Kun nyt ei vaan jaksa.

Ruokien suunnitteleminen

Meillä on nykyään maanantairuoka, tiistairuoka, keskiviikkoruoka ja torstairuoka. Jaksan kyllä käydä kaupassa ja laittaa ruoan, mutta en jaksa suunnitella ruokia eikä aivotoiminta riitä kokkaamaan arki-iltaisin mitään, mikä ei valmistuisi automaatiolla, ilman aivotoimintaa. Voi keski-ikä sentään.

Sängyn alle katsominen

Imurointi alkaa olla sen verran harvinaista meidän taloudessa, että parempi kun ei kurkista sängyn alle. Veikkaan, että pölyjen poistamisen voisi aloittaa imurin sijaan lapiolla.

Joulua kohti.

Terveiset rännistä

Duunit alkoivat. Kohta kaksi kuukautta ryömitty putkessa. Ja ei, en tarkoita uraputkea.

Päiväkodin, kodin ja työpaikan arjen yhdistämistä kuvaa mielestäni parhaiten sanonta ”neljän päivän ränni”, alkoholiton sellainen. Maanantaiaamuna ryömin putken toisesta päästä sisään ja torstai-iltapäivänä putkahdan toisesta päästä ulos. Väliin mahtuu neljän päivän hämärä putki, jolle on yhteistä ryyppyreissun kanssa se, että mielikuvat ovat vähän sumeita. Olisi ehkä liioittelua sanoa, että koko ajan on kiire, mutta kaiken aikaa on ainakin tunne, että yrittää olla askelen edellä ja useimmiten ei onnistu.

Täydellistä elämänhallinnan menettämisen tunnetta tukee kivasti se, että vaihtaa uuteen puhelimeen, joka samalla on elämän ensimmäinen älyluuri. Kun silleen kypsässä 39 vuoden iässä opettelee ensimmäisen ei-älyttömän puhelimen käyttöä, niin siitähän riemu ratkeaa – ainakin kollegoille. Erityistä hilpeyttä herätti esimerkiksi englanninkielinen tekstinsyöttö. Kun yritin lähettää ystävälle tekstiviestin sanalla ”testi”, kone muutti sen muotoon ”testicles”. No, ehkä sekin oli ihan hyvä sisältö.

Yllättävistä asioista on ollut yllättävän paljon vetoapua. Vedenkestävän ripsivärin ansiosta on ollut huomattavan helppoa itkeä ensimmäiset viikot työpaikan vessassa, eli sitä voin suositella ihan lämpimästi. Suosittelen myös hankkimaan seinälle jonkun hyvän voimalauseen, josta saa potkua vaikeisiin hetkiin. Esimerkiksi Gandalf toimii tosi hyvin.

Lapsi viihtyy päiväkodissa hyvin ja menee sinne ihan mielellään, toki sen jälkeen, kun on kotona aamuisin keksinyt kaikki mahdolliset tekosyyt olla lähtemättä päiväkotiin. Uutena tietona itselleni tuli, että päiväkodin eteisen nurkassa on jossain näkymätön kiuas, joka tarkoittaa, että aamuviennin jälkeen on joka kerta ihan hiessä, aivan sama mitä on päällä. Olen melko varma, että jonain aamuna menetän pelin, riisun yhden kerroksen liikaa ja hypin pelkissä rintaliiveissä huolehtimassa lapsen käsien pesusta.

Hoitokassin pakkaamisestakin tulee pikkuhiljaa rutiinia. Olen kaivanut lapsen alushousut käsilaukusta töissä vain kerran. Ja muistin myös kertoa päiväkodissa, että Ipanaattori oli viime viikonloppuna heittänyt unikaninsa takkaan. Ilmeisesti kertomus selitti monta asiaa, sekavista tarinoista unilelun mustuneeseen jalkaan.

Kaiken kaikkiaan lapsen saamisessa ja töihinpaluussa on yksi huomattavan iso yhdistävä tekijä: koko ajan on lähtökohtaisesti sellainen tunne, että joku saa minut kohta kiinni siitä, että en oikeasti osaa mitään. Ero on, että ne tahot, joille teeskentelet homman olevan hanskassa, ovat lisääntyneet huimasti.

Mutta kyllä tämä tästä. Kehitys kehittyy. Kun aamuradiossa Juha Tapio laulaa, että Nyt on sinun vuorosi loistaa, en enää purskahda itkuun.

Sen sijaan näytän radiolle keskisormea.

No mutta suosittelisitko sä tätä?

Vanhemmuuden joukkopsykoosiin kuuluu, että kun olet itse tehnyt jonkun ratkaisun lapsen kanssa, olet sitä mieltä, että se on ainoa oikea tapa, ja kaikkien kuuluisi tehdä samoin. Kun päätin pitää pitkän hoitovapaan, tuntui välillä, että se oli jonkinlainen henkilökohtainen loukkaus kaikkia niitä kohtaan, jotka eivät toimineet samoin. Samalla se tarkoitti, että minä olen kotiäitityyppiä.

Minusta on ollut kivaa olla kotona. Mutta ei tämä kyllä kaikille sovi.

Ja kun minulta kysytään, suosittelisinko pitkään kotona olemista toisille, sanoisin, että useimmissa tapauksissa en. 

Eli jos kotiäitiys kolmeen vuoteen saakka houkuttaa, mieti nyt ensi alkuun seuraavat asiat halki.

Vihaatko kotitöitä? Sillä niitähän piisaa. Ainakin, jos miehesi on sitä lajia, jonka mielestä kaikkea säilytetään lattialla. Aika iso osa valveillaoloajasta kuluu siihen, että keräilet tavaroita paikalleen, ripustat pyykkiä ja tyhjennät ja täytät tiskikonetta. Jos lähtökohtaisesti inhoat kotihommia, mieti vielä, kannattaako niistä tehdä uraa.

Onko visasi luottoraja sen kokoinen, että saisit sillä rahalla pienen yksiön Kemijärveltä? Ja riittääkö motivaatiota maksella luottokorttivelkoja pitkähkö aika töihin paluun jälkeen? Pitkä hoitovapaa on taloudellisesti samaa kuin ampuisit itseäsi jalkaan. Ja kun kypsässä 38 vuoden iässä pääsee tekemään papalle puhelinsoiton, joka alkaa sanoilla ”Isi, anna rahaa”, niin voin kertoa, että se kirvelee ihan hyvän aikaa.

Viihdytkö hyvin yksin tai onko sinulla pienen suomalaisen kaupungin kokoinen sosiaalinen verkosto? Tarvitset ainakin muutaman lähellä asuvan, samassa elämäntilanteessa olevan kaverin, pari kauempana asuvaa, joiden luo mennä joskus kylään, tarpeeksi lapsettomia kavereita, joiden kanssa mennä tuulettamaan päätään kun oma lapsi on hoidossa, muutaman kaverin, joka on jo saattanut lapsensa teineiksi ja selviytynyt siitä, sekä sen yhden, jolla menee aina vähän huonommin kuin sinulla. Lisäksi on syytä omistaa muutama omakotitaloissa asuva kaveri, joiden luo mennään sadepäivänä kylään. Kehotan koostamaan excel-taulukon. Jos jää isoja koloja, harkitse vielä.

Nautitko ulkoilusta? Tiedän, että on lapsia, jotka kokoavat tyytyväisenä palapelejä olohuoneessa päivä toisensa jälkeen, mutta itselleni se on yhtä kaukainen kuin ajatus iltakahdeksalta nukahtavasta mukulasta. Meillä ulkoiltiin kolmesta seitsemään tuntia joka päivä. Viime talvenahan räntää tuli vielä toukokuun puolivälissä, eli oma toppapuku oli paras investointi ikinä. Kovassa käytössä olivat myös isorenkaiset vaunut, kantorinkka, lähiretkeilyalueiden kartat ja Korkeasaaren kausikortti. Jos kombo ei kuulosta hyvältä, kannattaa harkita, jaksaako kotielämää.

Toisaalta, onhan siinä puolensa. Kahden ja puolen vuoden ajan olen pääsääntöisesti jättänyt herätyskellon virittämättä. Olen saanut tehdä kotihommia ilman dead linea. Ja pääsin ulkoilemaan päivänvalolla, myös silloin kun se ei ehkä olisi ollut ensimmäinen valinta.

Harvempi head hunter soittaa päivätöihin ja ehdottaa uravalintaa kotiäidiksi. Mutta jos näin käy, suosittelen check-listan läpikäyntiä. Ei siitä haittaakaan ole.

Lapsi romauttaa elämänlaatusi

Käytiin reissussa perheen kanssa. Se on sitä laatuaikaa. Paitsi ettei ole. Kun talossa on uhmaikäinen, se on pelkkää aikaa.

Elämänlaatu on mielestäni vähän väärä mittari tähän elämäntilanteeseen. Perinteisillä mittareilla mitattunahan elämänlaatu romahtaa lapsen synnyttyä.

Vapaus itse päättää asioista kapenee, taloudellinen tilanne heikkenee. Parisuhteessa menee ainakin tilastollisesti todella huonosti muutama vuosi. Koti on täynnä pyykkitelineitä, leluja ja kolhuja.

Kun sängyssä aiemmin sai unta tai seksiä, nykyään siellä saa kantapäästä silmäänsä. Elämänlaatuako? Tuskin.

Mutta jos lakkaa miettimästä elämänlaatua, niin lapsi on tuonut mukanaan kaikennäköistä positiivista. Tässä lyhyt otanta.

Fomo-syndrooma hellitti. Olen itse malliesimerkki Fear of Missing Out-ihmisestä: koko ajan on tunne, että jossain on bileet, joihin minua ei ole kutsuttu. Se on vaihtunut tunteeseen ”jossain on ihan varmasti bileet, mutta sellaista se nyt vaan on”. Kun seisoin leikkipuistossa katselemassa ohi valuvaa pikkujoulukansaa, totesin, että eipä tämä haittaa, onhan noita nähty ja niitä tulee sitten taas joskus lisää.

Asioista nauttii enemmän. Jutut jotka aiemmin otti itsestäänselvyytenä, ovat äkkiä jotain, josta saa kovasti iloa. Aamukahvi, jonka saa juoda kuumana – jess! Hetki aikaa katsella rauhassa telkkaria – ihan mahtavaa. Viikonloppuretki Tallinnaan tyttöporukalla – taivas. Vähän sama tunne kuin silloin, kun pitkän vatsataudin jälkeen pystyy ensimmäisen kerran syömään kunnolla ja ruoka maistuu joltain.

Ikäkriisi pieneni. Neljäkymmentä saa tulla. Kroppa on tehnyt tehtävänsä lapsiluvun kanssa, enää ei tarvitse ainakaan tältä osin vanhenemista jännittää.

Isompi herkkänahkaisuus on vähentynyt. En itse rakasta konflikteja, mutta valitettavasti lapsen kanssa operoidessa on ollut pakko oppia niitäkin sietämään. Vaikka tekisit parhaaksi, aina löytyy se mummo, jonka mielestä lapsesi on tiellä ratikassa, se naapuri, jonka mielestä pihalla leikkivät muksut pitävät liian kovaa meteliä ja se nuori mies, jonka selkänojaan mukula onnistuu potkaisemaan kerran liikaa lomalennon aikana. (Tarjouduin ostamaan drinkin. Ei kelvannut.) Pahaa mieltä on ollut pakko oppia sietämään ja ehkä vielä tulee se aika, jolloin epäystävällisyys ei satuta.

Make no mistake, lapsen saaminen tiputtaa elämänlaatua ihan roimasti. Mutta samalla se tuo myös uusia juttuja. Näkökulmia. Uusia ilonaiheita. Tunteita. Uutta sosiaalista rinkiä. Ja tilanteen, ettet osaa kuvitella elämää ilman kersaa.

Elämänlaatu laskee. Elämän sisältö taas on itsellä monipuolistunut. En vaihtaisi takaisin. Se ei silti tarkoita, että tähän savottaan olisi kenenkään pakko lähteä.

Töihinpaluun aakkosellinen hakemisto

Paluu töihin kurkkii nurkan takana. Yritän ankarasti orientoitua siihen.

Aamuherätys. Kännykässäni on herätys-toiminto. Olen käyttänyt sitä viimeksi joulukuussa 2015. Elokuusta eteenpäinkö pitäisi tehdä jotain produktiivista klo 8.15 aamulla?

Aivotoiminta. Jaa mikä?

Ongelmanratkaisutaidot. Minulla on paha fiilis, että en pysty enää elokuussa ratkaisemaan ongelmatilanteita jäätelötikulla ja Palomies Samilla. Damn.

Organisaatiokaavio. Uutta himmeliä lykättiin pöytään, kun kävin työpaikalla moikkaamassa tuttuja. Vaikutti ihan järkeenkäyvältä.

Päiväkoti. Vaikutti ihanalta. Jos saisin mennä lapseni kanssa sinne hoitoon ja saada siitä palkkaa, menisin heti.

Ripsiväri.

Sellaiseksi sitä pitkänmallista putkiloa vissiin kutsuttiin. Omani lienee kokkeloitunut mömmöksi jo sinä aikana, jolloin George W. Bush oli Yhdysvaltojen presidentti. Venyisiköhän visan luottoraja jonkun ihmeaineen hankkimiseen, mikä peittäisi silmäpussit.

Sosiaalinen elämä

Jos viisaampia on uskominen, se kuolee viimeistään töihin palatessa. Aika kokata pakastin täyteen ruokaa, kartoittaa lähimpien apteekkien tarjonta ja varautua laittamaan kaikki luukut kiinni. Työpaikka-päiväkoti-koti-triangelin ulkopuolinen elämä on ilmeisesti jotain, mihin on voimavaroja seuraavan kerran ensi kesälomalla.

Sotatarinat

Vanhempien joukkopsykoosin mukaan minun pitäisi nyt olla onnessani, kun pääsen töihin lepäämään, kun kotona on niin raskasta. Tarvii vissiin ruveta kokoilemaan sotatarinoita tutuilta ja soittaa sille yhdelle kaverille, jolle soitin aina kun jokin meni pieleen ja joka kysyi viimeksi soittaessani, että joko sulla on tunnelin päässä valoa. Mihin minä kysyin, että onko tässä joku tunnelikin ollut. Sori, kaverit, mutta kyllä hoitovapaa yhden lapsen kanssa on enimmäkseen tuntunut lomalta.

Vaatteet. Kotonaoloaikana suosituin asukokonaisuus eli pyjamahousut ja kaljafirman t-paita täytyy vissiin laittaa narikkaan. Ja hitto, maailmassa näyttää olevan olemassa kenkiä, joissa on korot. Toisaalta, minun ei oleteta niissä seisovan leikkipuistossa kolmea tuntia.

Yöunet

Koska kersa on edelleen iltavirkku eikä muuksi muutu, veikkaan, että tulen elokuusta eteenpäin nukkumaan vähemmän kuin viimeisen puolitoista vuotta. Maltan tuskin odottaa.

Työkaverit, otan osaa. Täältä tullaan.

Vielä kerran ja tunteella, case Sumari

Oma blogikirjoitukseni Sumarin aikaansaamasta showsta ja siitä seurannut some-keskustelu avasivat lopulta meikäläisen silmät sille, miksi Sumarin kommentit saivat niin paljon sympatiaa.

Aika moni oli sitä mieltä, että kirjoitus sinänsä oli kärkevä ja vähän asiatonkin, mutta asia on tärkeä. Lapsille pitää laittaa rajat, opettaa tapoja ja pyrkiä siihen, että he käyttäytyvät ravintolassa hyvin.

Kyllä, kyllä ja kyllä. Olen itsekin näistä täysin samaa mieltä.

Ja silti olen edelleen sitä mieltä, että Sumarin kolumni oli asiaton ja hänen käytöksensä tökeröä.

Joten ruoditaanpa tässä nyt vielä kasa kommentteja, joista osa ei mielestäni liittynyt edelliseen blogikirjoitukseeni, mutta joita alkoi hyppiä kuin sieniä sateella.

Aikuiset ovat vastuussa kersoistaan

Totta kai ovat. Ja nimenomaan vanhempien pitää siellä buffet-pöydässä tehdä ne sen hetken päätökset. Siksi en hyväksy sitä, että ohi kävelevä keski-ikäinen ihminen dumaa perheen, joka yrittämällä yrittää saada neljävuotiaansa rauhoittumaan. Erityisesti kun se ohikävelijä ei, toistan vielä, voi viiden minuutin perusteella tietää perheen päätöksenteosta mitään.

Keski- ja Etelä-Euroopassakin näkee ravintoloissa lapsia ja he käyttäytyvät aina hienosti.

Lasten on helpompi täyttää hyvän ravintolakäyttäytymisen kriteerit esimerkiksi Italiassa kuin Suomessa. Olettekos koskaan kuunnelleet esimerkiksi italialaisperhettä ravintolassa? Siinä on aika paljon enemmän meteliä ja huitomista kuin suomalaisessa pöydässä ja lasten äänet ja liike sulautuvat siihen massaan helpommin.

Viimeksi pari kuukautta sitten olin nauttimassa yhdeksän ruokalajin sunnuntailounaan Italiassa. Viereisessä pöydässä istui koko suku päivällisellä ja lapsen käytös ei olennaisesti poikennut useimpien suomalaislasten käytöksestä. Koko perhe piti isoa ja hyväntuulista mekkalaa ja kolme sukupolvea vuorotteli myös välillä oven ulkopuolella vahtimassa, kun lapset kävivät purkamassa energiaa ulkona sijaitsevalla leikkipaikalla. Ipanaattori piti oman metelinsä, mutta kukaan ei korvaansa lotkauttanut. Jos nyt sumarilaisittain vedetään yksittäisestä casesta johtopäätöksiä, sanoisin, että tällaisessa ravintolakulttuurissa isoin osa suomalaislapsista sulautuisi porukkaan ihan iisisti.

Sitten on se toinen asia, jonka sanomisesta minut varmaan ristinnaulitaan, mutta sanonpa kuitenkin. Esimerkiksi Ranskassa lasten fyysistä kurittamista ei ole kriminalisoitu eikä se ole kulttuurisesti mitenkään ei-hyväksyttävää. Kun näkee, miten kahdeksanvuotiasta lyödään päähän julkisella paikalla, niin meikäläisen tapainen nössövanhempi kyllä ajattelee, että ennemmin kärsin lapsen vempuilun, kuin kasvatan tuolla keinolla hiljaa istujan.

Eikö lapsille nykyään sitten saa opettaa käytöstapoja ollenkaan, kun se on heti jonkun mielestä kauheaa?

Totta kai saa ja pitää opettaa käytöstapoja. Siitä tuskin kukaan on eri mieltä. Mutta let’s face it, lasten kanssa ei aina mene putkeen, vaikka olisit opettanut mitä. Ja sitten on asia nimeltä lasten persoonallisuus, joka tekee hommasta kimurantimpaa. Jokainen vilkkaan vilpertin vanhempi tietää sen tuskan, kun naapurin kersa istuu tyytyväisenä ruokapöydässä ja oma kiskoo huutoraivokohtausta lattialla.

Se ei tarkoita, etteikö vilkkailta lapsilta pitäisi vaatia hyvää käytöstä ja heillekin opettaa tapoja. Mutta se on hirvittävän paljon työläämpää kuin rauhallisten lasten kanssa ja rauhallisempiin lapsiin tottuneiden kasvoilta saa aika usein lukea silkkaa kauhua. Eniten sympatiaa näitä tilanteita kohtaan löytyy tavallisesti niissä perheissä, joihin on siunaantunut sekä rauhallinen lapsi että vauhtipallo.

Jos lapsi on kasvatettu hyvin, hän käyttäytyy hyvin myös ravintolassa. Kyllä sen näkee ihan hetkessä, onko lapselle opetettu käytöstapoja vai ei.

Väärin. Lapsilla on hyvät ja huonot päivänsä. Voit käydä yhdeksän kertaa menestyksekkäästi ravintolassa ja kymmenes kerta äkkiä osuu päivälle, jolloin lapsukainen saa täyden melt downin ja pääset kantamaan ulos sekä lapsen ettäsyöttötuolin. Ja jos mukula on sinne tänne pomppiva vauhtipallo, on kotona saatettu tehdä kasvatustyötä kymmenkertainen määrä verrattuna perheeseen, jossa muksu istuu tyytyväisenä tattina syöttötuolissa. Nallekarkit eivät mene tasan näissä panos-tuotossuhteissa, koska – uutispommi – perheet ja lapset ovat erilaisia.

On hyvä että asiasta nostetaan keskustelua. Tämä oli vähän raju kannanotto, mutta ajatus on tärkeä.

Samalla logiikalla voi sanoa, että rasistinen vihapuhe on kannanotto tärkeän asian eli maahanmuutosta keskustelun puolesta. On ihan yhtä vähän ok hyökätä lapsiperheitä vastaan niin ilkeästi kuin Sumari teki, kuin on jyrätä rotumielipiteillä ja sitten selitellä, että tärkeää asiaahan minä tässä vaan.

Mutta kun ihan oikeasti on olemassa niitä aikuisia, jotka antavat lapsille liikaa valtaa ja liikaa päätäntävaltaa.

Niin on. Ja kun asiaan ottavat kantaa kasvatuksen asiantuntijat kuten Jari Sinkkonen, jotka kiihkottomasti esittävät näkemyksiään, kuuntelen niitä mielelläni. Siinä vaiheessa, kun asiasta lähtee hyvin ilkeään sävyyn kirjoittamaan ihminen, jota vain häiritsee se, miten lapsiperhe kommunikoi keskenään ruokapöydässä ravintolassa, en ole kovinkaan avoin asialle.

Suomalainen kulttuuri lasten ravintoloissa käynnille on surkea

Ehkä joissain asioissa onkin. Sen takia tarvitaan Lapsiperheet safkaa-tyyppisiä tapahtumia. Niiden tarkoitus on harjoitella ravintolassa käyntiä ei-tuomitsevassa ympäristössä. Että miten meni noin niin kuin omasta mielestä, Hanna Sumari?

Nykyvanhemmat ovat yliherkkiä ja loukkaantuvat jokaisesta arvostelusta.

Nykyvanhemmat uskaltavat avata suunsa ja olla nielemättä ihan kaikkea tuubaa, mitä julkisuudessa heistä kirjoitetaan. Kaikkihan on vanhempien vika, kun sille tielle lähdetään.

Koko kylän pitäisi kasvattaa lapsia.

Jos näin halutaan tehdä, myös ravintolassa voisi koko kylä kasvattaa kannustuksen kautta. Edelleen, vastuu on vanhemmilla. Mutta omalla kohdalla niillä kerroilla, jolloin naapuripöydästä on hymyilty tai vilkutettu lapsille, kun on sanottu jotain mukavaa ohi mennessä ja tarjoilija on huomioinut lapsen siinä kuin aikuisetkin, ruokailu on yleensä sujunut paremmin.

I rest my case. On se hyvä, että on näitä hannasumareita. Riittää blogistilla purtavaa.