Ystäväni piti poikansa kanssa tulla mökille päivävierailulle. Olin odottanut, kersa oli odottanut. Suunnittelin uinteja ja makaronilaatikoita.
Vierailupäivän aamuna heräsin nenä tukossa ja kaktus kurkussa. Keitin kahvia ja uskottelin itselleni, että kuvittelin vain. En kuvitellut. Oli pakko laittaa kaverille viestiä ja vierailu peruuntui.
Minä itkin. Jumalauta, itkin pitkin päivää sen yhden peruuntuneen asian takia. Ryömin miehen viereen kerjäämään sympatiaa ja itkin vähän lisää kun ulkona oli niin kaunis ilmakin. Terveiset perspektiivilandiasta vaan sinnekin.
Päästyäni tolpilleni pesin viisi mattoa, lämmitin saunan, tein makaronilaatikon, naulasin puuttuvan panelin talosaunan lattiaan ja paukutin halkomakoneella kolmisenkymmentä pölliä paloiksi. Lievästi sanoen suoritin, jotta päivästä jäisi edes jotain käteen. Ja tätähän on fiksua tehdä silloin, kun on puoliflunssainen olo. Alitajunnassa jyskytti, että jos nyt korona iskee, niin onpahan matot pesty. Terve asenne sekin.
Tajusin sentään itsekin, että reaktio tähän pettymykseen oli lievästi sanottuna ylimitoitettu.
Kun aloin avautua asiasta, tajusin yllättäen, että en ollut ainoa. Yksi tuttu oli mennyt aivan palasiksi, kun kesälle suunniteltu hotelliyö oli peruttu. Toinen oli romuna peruuntuneista matkasuunnitelmista. Eikä edes mennä siihen, kuinka monella tutulla on kesällä tullut pienempää ja isompaa melt downia, jos jonkun nenä on perheessä vuotanut.
Tässä on yksi korona-ajan ilmiö, jota en ollut tajunnut. Koko kevään jatkunut poikkeustilanteiden sietäminen on vienyt ainakin minulta sellaisen tietynlaisen jouston nolliin. Tässä on joustanut asiassa kuin asiassa kuminauhan tavoin, venynyt ja paukkunut. Sietänyt muuttujia ja yrittänyt löytää b-suunnitelmia.
Sitten kun arki hetkeksi normalisoituu, on sellainen olo, että en halua enää yhtä ainutta muuttujaa mihinkään suuntaan. Että kivojen juttujen on pakko onnistua, koska en jaksa enää yhtään pettymystä.
Vaikka kesä on antanut tauon kaikkeen korona-sekoiluun, niin ei tässä voi vielä puhua tilanteesta, jossa olisi voimat täysin palautuneet kaiken poikkeustilannehäröilyn jäljiltä. Ei ainakaan meillä ja lyhyen kyselykierroksen perusteella ei aika monella muullakaan.
Kun jokin ihan arkinen peruutus tai pettymys osuu kohdalle ja maailma hajoaa, tajuan, että nurkan takaa kurkkii ahdistus myös tulevasta syksystä. Mitä silloin on edessä? Mitä tapahtuu, jos koronan toinen aalto pistää yhteiskunnan uudelleen sulkuun? Jaksanko muistaa ne pahimmat hetket ja voiko niiden muistaminen kantaa seuraavan pahan vaiheen yli, jos sellaista sitten on edessä?
Mutta koronaa tai ei, olisi kiva jossain vaiheessa palata aikuisten kirjoihin ja olla menemättä palasiksi siitä, jos kengännauha katkeaa. Eli pettymysten sietokyky, voisitko ystävällisesti tulla takaisin. Odotan sinua innolla, osoite entinen.
