Millainen on terve luontosuhde?

Olin leikkipuistossa lapsen kanssa, kun pensaikosta taapersi leikkikentälle rotta. Se oli huonossa kunnossa, jotenkin sairas tai syönyt myrkkyä, ei tahtonut pysyä jaloillaan vaan tuupertui kiipeilytelineen alle.

Ehdotin vieressä olevalle isälle, että voisikohan tuon tuhoeläimen päästää päiviltä, pari napakkaa kepiniskua varmaan hoitaisi homman. Mies katsoi minua kuin lehmä uutta porttia ja sanoi, että eihän sitä nyt voi tappaa, lapset järkyttyvät.

Tunsin taas kerran eläväni jossain väärässä todellisuudessa tai väärällä vuosisadalla.

Ei ollut ensimmäinen kerta. Kerrostalopihallamme joku naapuruston eukko katsoi tarpeelliseksi motkottaa minulle, kun annoin lapseni hätistää pihalta lokkeja lentoon. ”Miksi pitää lapselle opettaa tuollaista, eikö lapset pitäisi opettaa kunnioittamaan luontoa?” Vastasin viileästi, että opetamme kyllä sitäkin, mutta en erityisemmin pidä lokkien ja pulujen parveilusta pihoilla – kun hiekkalaatikot ja leikkipaikat täyttyvät kakalla, jossa lapset möyrivät, se on jo vähän terveysriski. Nainen poistui niskojaan nakellen paikalta, ei vissiin selitys miellyttänyt.

Välillä en vain tajua tätä maailmaa.

Luonnon kunnioittaminen on hyvä juttu ja eläinten hyvä kohtelu pitäisi olla itsestäänselvyys. Mutta rajansa nyt kaikella. Helsingin keskustassa lokit ovat tarpeeksi röyhkeitä ilman suojeluakin. Ja jos kituvaa eläintä ei saa tappaa, niin se on mielestäni jo julmaa. Tietenkään lasten ei tarvitse vieressä katsoa toimitusta –  leikkipuistossa oli riittävästi aikuisia, jotka olisivat voineet paimentaa lapset kauemmas. Mutta en vain itse näe mitään eettistä ristiriitaa siinä, että kuolevan eläimen kärsimys lopetetaan.

Jos menen saaristoon, en mene lintujen pesimäalueiden lähelle enkä anna lapseni häiritä lintuja. Jos menen metsään, pistän saappaat jalkaan – olen kyykäärmeiden alueella eikä niitä metsässä ruveta tappamaan. Samoin olen ollut ihan tyytyväinen, kun joskus isompi koira on vähän haukahtanut, kun lapsi on pyöräillyt läheltä – eläimet voivat olla myös vihaisia, älä mene härkkimään.

Mutta ei kai se terve luontosuhde nyt voi tarkoittaa sitä, että ampiaiset saavat tehdä pesänsä minne vain, hyttyset imeä verta ilman tappouhkaa tai hiiret nakertaa mökin pilalle? Nämä asiat nyt ovat mielestäni aikamoista todellisuudesta vieraantunutta jeesustelua, enkä tiedä, törmääkö tähän muualla kuin Helsingin kantakaupungissa.

Joten anteeksi, naapurit. Meidän kersa taitaa hätistää niitä lokkeja lentoon jatkossakin.

Some-kanavat kotiäidin silmin

Jos haluaa  kokea olevansa pihalla maailman menosta, kannattaa olla media-alalla sellainen kolme-neljä vuotta poissa. Voin kertoa, että kovin moni asiahan ei tietenkään tuossa ajassa ole muuttunut.

Nyt kun töihin paluusta on yli vuosi, voin jonkinlaisella varmuudella sanoa, että kyllä tämä tästä. Esimerkiksi some-kanavien hallinnassa olen luonut ihan oman sanaston, sen virallisen esittelyn lisäksi.

LinkedIn muistuttaa konferenssia, johon osallistutaan alan ammattilaisena, työnantajan tai yrityksen edustajana. Keskustelu käydään henkilökohtaisella tasolla osaajalta osaajille. Aktiivisuudella ja osaamisen rohkealla esiin nostamisella on suuri rooli social sellingin kannalta.

Uusi ankkalammikko niille, jotka haluavat päteä. Tämän kanavan mukaan jokainen vastaantulija on niin pätevä ammattilainen, että ihan pyörryttää. Täällä voi myös jakaa muka-näppäriä työelämän artikkeleita ja hehkuttaa kuinka ihanaa on olla juuri tässä duunissa. Jos tämä olisi oikeasti konferenssi, keskittyisin kirjoittamaan loma-ajan pakkauslistaa.

Facebook mielletään ystävien ja tuttavien kahvipöytäkeskusteluksi. Kanavassa on luontevaa puhua niin arkeen liittyvistä iloista ja murheista kuin päivän polttavimmista uutisista. Keskustelua voi keventää huumorilla. Puhetyyli on rento, sinutteleva ja tuttavamainen.

Facebook – paikka, jossa jokaisesta asiasta voidaan saada sota aikaiseksi ja jossa ”Näppärää sormiruokailua”-tyylisessä ryhmässä on yli kymmenen tuhatta jäsentä. Tänne voit julkaista maailman saastetilannetta käsittelevän artikkelin ja todeta, että se saa alle kymmenesosan tykkäyksiä söpön kissavideon rinnalla. Jos on joku kanava, joka pistää kyseenalaistamaan ihmiskunnan täysjärkisyyden, se on facebook.

Twitter muistuttaa nopeatempoista pukukoppikeskustelua, jossa reagoidaan nopeasti syntyneisiin/vallitseviin ilmiöihin ja kommentoidaan rennosti mutta henkilökohtaisesti ajankohtaisia aiheita.

Kanava, jossa toimittajat, muka-toimittajat ja ”luulen olevani viestinnän ammattilainen”-tyyppiset hahmot koettavat tiivistää viisautensa lyhyeen merkkimäärään. Antoi risuaitamerkille uuden elämän. Jonkunhan sekin oli tehtävä.

Instagram ja Snapchat ovat ikkunoita henkilöiden kiinnostuksen kohteisiin. Kanavia leimaavat stories-osion mahdollistavat mikrohetket. Instagramin sisältö on liikkuvaa ja visuaalista, ei sattumanvaraista.

Uuh, näyttää niin ihanalta. Voih, olen niin visuaalinen ihminen, että itkettää. Kyllä, koko maailmaa kiinnostaa, mitä söin aamupalaksi. Ohhoh, tähän menikin töissä koko aamupäivä, mutta hei, mä olen niiiiin inspiroitunut.

YouTube on koko valtakunnan tv-kanava numero yksi. YouTuben ansiosta kenestä tahansa voi tulla suosittu ja seurattu tubettaja. Nuoret ahmivat pitkiä, jopa 20 minuutin tarinoita vloggaajilta ja tubettajilta ja lyhemmät hyötyvideot sekä musiikki ovat suosittua sisältöä kaikissa ikäryhmissä. 

Paikka, jossa jokaisesta nyppynaamasta voi tulla oman elämänsä julkkis. Täältä löydät lähes minkä tahansa 90-luvun musiikkivideon ja Frendien bloopersit. Niidenkin avulla voi kuluttaa vähää vapaa-aikaansa.

Ostakaa minulta some-markkinointia. Olen siinä tosi hyvä.

Välillä se vain on välineurheilua

Lähdettiin lapsen kanssa Lappiin viettämään kesälomaa. Yhtenä aamuna olimme retkellä lähilaavulla ja kuvia napsiessa tulin vilkaisseeksi vähän lähemmin, millä releillä olimme metsään lähteneet.

Itse olin pukeutunut vaelluskenkiin, urheiluhousuihin, tekniseen paitaan ja huiviin. Lapsella oli päällään sortsit, sandaalit ja t-paita ja päässä edellisenä päivänä ostetut peiliaurinkolasit, jotka se suostuu ottamaan pois hätinä nukkuessaan.

Minä näytin Partiokaupan katalogista karanneelta eräoppaalta, joka on suuntaamassa kahdeksan viikon vaellukselle Karhunkierroksen kautta Huippuvuorille.

Kersa näytti amerikkalaiselta rap-artistilta, joka on karannut keikkabussista ja päätynyt Lapin erämaahan.

Siihen nähden, että matkaa laavulle oli ehkä kilometri, emme kumpikaan olleet pukeutuneet tilanteen vaatimalla vakavuudella.

Jotenkin tämä ristiriita on välillä nähtävissä varustetasossa muutenkin.

Talvella panostus menee nimittäin toisin päin; siinä kun itse vedän vatsaa sisään mahtuakseni monen vuoden takaiseen toppapukuun, kersalla on totta kai pränikät haalarit ja erikseen talvisaappaat, loskasaappaat, välikausilenkkarit ja kesälenkkarit. On gore tex-kalvoa, kiristettäviä hihansuita, merinovillaisia kypärämyssyjä. Toki tässä kohtaa mukulan varusteista saan kiittää toimivaa kierrätystä lähipiirissä; laskujeni mukaan uutena ostettuja vaatekappaleita on tässä neljän vuoden kohdalla edelleen vain muutama. Mutta leikkipuistossa näkee myös sitä, kuinka äidit hytisevät juoksutrikoissa siinä, kun loskakasoissa möyrivät muksut on puettu viimeisen päälle päteviin ulkoilukuteisiin.

Niihin asioihin pitää investoida, mille on käyttöä. Meillä metsään lähtemisen kynnys on pienempi, kun itselle on hyvät releet sinne lähteä ja myös Deuterin kantorinkka on ollut meillä kovassa käytössä. Tiedostan kuitenkin senkin, että meillä ulkoillaan keskimääräistä enemmän.

Lapsen kesävaatteisiin en juuri satsaa, mutta mukulalle tehtiin isompi liikunnan investointi, kun isovanhempien ja kummien kanssa kimpassa ostimme Ipanaattorille kevyen polkupyörän. Kallista oli mutta kannatti – alle neljävuotias polkee nyt sujuvasti ilman apupyöriä.

Ehkä jonain päivänä mukula pääsee Lappiin pukeutuneena kunnollisiin vaelluskenkiin ja reisitaskuhousuihin. Toivottavasti sinä päivänä myös retket suuntautuvat vähän kauemmas kuin lähilaavulle.