torstai 21. maaliskuuta 2019

Saisinko takaisin sen arjen, josta valitin


Kuluneen talven olen lähinnä valittanut. Valittanut siitä, että aamuisin on kiire päiväkotiin ja iltapäivällä kiire hakemaan lasta päiväkodista. Valittanut siitä, että koti on täynnä kuraisia saappaita ja märkiä haalareita, jotka eivät kuivu yön aikana ja kuravaatteita, jotka mies vahingossa raahaa kotiin päiväkodista. Valittanut, kun lattia on täynnä leluja ja kaikilla muilla ne lapset vain istuvat ja kokoavat palapelejä, kun meidän pätkä ryntäilee tuulispäänä ympäri asuntoa.

Nyt se ei ryntäile.

Nyt meillä ei ole kuravaatteita likaisena eikä kenkiä kuivumassa, koska lapsi ei pääse ulos. Meillä ei ole myöskään leluja lattialla, koska se ei pysty leikkimään. Eikä pyykkiä ole paljoa, koska se ei käytä kovin montaa vaatekappaletta.

Nyt minulla on se lapsi, joka istuu nätisti sohvalla ja antaa äidin siivota rauhassa, kuten äiti on puoli vuotta valittanut haluavansa tehdä. Lapsi, jota ei viedä päiväkotiin.

Meillä on myös lapsi, joka tietää, miltä luun murtumisesta aiheutuva tuska tuntuu. Lapsi, joka on ollut lähes tiedoton kivusta. Lapsi, jonka jalassa oleva kipsi yltää varpaiden tyvestä puoleen reiteen. Lapsi, joka katsoo äitiä kostein silmin ja kysyy ”Enkö minä pääse enää koskaan ulos?”.

Meillä on myös äiti, joka tietää, miltä tuntuu joutua lievään shokkiin, kun ei kestä katsoa lapsen kipua. Äiti, joka yrittää järjestää elämää, johon äkkiä kuuluu ortopedin tapaamisia, vakuutusyhtiön kanssa operointia, röntgen-kuvauksia ja lääkkeitä ja kiihkeä odotus, että kunpa kaikki menisi hyvin ja kunpa tämä kuusi viikkoa menisi nopeasti.

En edes aio huijata itseäni väittämällä, että kun tästä selvitään, en enää valita mistään. Aivan varmasti valitan. Valitan jo nyt, kun kotona tuntuu kaikki kaatuvan päälle.

Mutta haluaisin silti takaisin sen arjen, josta valitin.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Miksi kukaan tekee nelipäiväistä työviikkoa


”80-prosenttinen työaika tarkoittaa sitä, että teet samat työt neljässä päivässä ja pienemmällä palkalla.” Tämä asia tarjoiltiin minulle useammasta suunnasta, kun sanoin ryhtyväni tekemään nelipäiväistä työviikkoa.

En käy kiistämään. Kaipa minulle vielä jotain voitaisiin lykätä, jos tekisin täyttä työaikaa, mutta hankala on kuvitella, mitä se olisi.

Vaikka toisin voisi kuvitella, tilanne ei juuri kiusaa minua. Jos haluan ylimääräistä, kiireetöntä aikaa lapsen kanssa, sille nyt vain on hintansa.

Se, mikä kiusaa, on omien odotusten asettaminen oikealle tasolle.

Hoitovapaalla oli ok, että oli niitä raskaita päiviä ja sitten oli niitä kivoja päiviä. Tai oikeammin, kaikkiin päiviin kuului sekä raskaita hetkiä että niitä hyviä hetkiä. Niitä kutsuttiin arjeksi.

Töissä käydessä elämä jakautuu arkeen ja kotipäiviin – ja vaikka asiaa ei niin ajattele, silti tiedostamattaan tulee rakentaneeksi itselleen ajatusmallin, että kotipäivien aikana pitäisi saada koko maailma kotona valmiiksi ja elämän olla ihanaa, jotta olisi ok ottaa palkkaleikkaus.

Eli kun kotipäivä koittaa, odotukset ovat täysin epärealistiset. Sitten kun perjantaina heräillään aamulla siihen ”ihanaan kotipäivään” ja lapsi alkajaisiksi ottaa kiukkukohtaukset, koska en anna hänen katsoa K7-lastenohjelmaa (kirottu NinjaGo, mene pois elämästäni), niin hetken taas hengittää syvään ja miettii, onko tässä mitään järkeä.

Lähtökohtaisesti vanhemmuudessa hankalaa on se, että lapsen pitäisi ns. riittää palkinnoksi. Kuten jo raskausaikana, vaivoista ei saisi valittaa eikä elämänmuutosta surra koska ”onhan tuo niin ihanaa”. Tämän hetken keskustelussa on ok sanoa, että pikkulapsiaika on kuluttavaa, mutta silti kun vapaaehtoisesti ottaa palkassa takkiinsa viettääkseen lapsen kanssa aikaa, niin omaa ratkaisua on vaikea perustella. Sekä muille että itselleen.

Ja sitten kuitenkaan en vaihtaisi niitä kotipäiviä pois. Jo oman jaksamisen kannalta on ihanaa, kun viikonloppu alkaa torstai-iltana. Ja jotenkin on vain oma arvonsa sillä, että viettää yhden arkipäivän lapsen kanssa. Pääsee huoltolautalla Suomenlinnaan. On leikkipuistoissa, joissa ei ole muita lapsia. Tulee juteltua mukulan kanssa pitkin päivää. Ja onhan se kivaa, kun tyyppi hymyilee torstai-iltaisin kuin Naantalin aurinko muistaessaan, että huomenna on kotipäivä.

Jollain kierolla tavalla yksi kotipäivä viikossa myös tuottaa lisää omaa aikaa. Kun on ollut lapsen kanssa intensiivisesti koko perjantain, on paljon todennäköisempää, että jaksan viikonloppuna järjestää itselleni oman ajan kaverin kanssa tai lähteä jonnekin hetkeksi itsekseni. Mikä taas parantaa elämänlaatua ja varmistaa, että lapsi viettää kahdenkeskistä aikaa myös sen toisen vanhemman kanssa.

Vajaan työajan tekeminen on jatkuva henkinen prosessi, jossa kyseenalaistaa omaa ratkaisuaan. Viime kädessä olen kuitenkin samassa tilanteessa kuin päättäessäni pitää pitkän hoitovapaan: koetan muistuttaa itselleni, että vielä ehtii. Eskarin ovet aukeavat puolentoista vuoden päästä. Siihen päättyy lapseni kolmen kotipäivän viikonloppu ja todennäköisesti järjestelen itsekin työaikani silloin uusiksi.

Puolitoista vuotta on sitten kuitenkin aika lyhyt aika. Siihen asti, näillä mennään.