Lueskelin syksyllä hieman hämmentyneenä uutisia puhumattomista kolmivuotiaista. Lyhyesti: aikuiset roikkuvat somessa
eivätkä vuorovaikuta lastensa kanssa. Niinpä puheterapiat täyttyvät
kolmivuotiaista, jotka osaavat sanoa vain muutaman sanan.
Uutisia lukiessa itselleni jäi vähän epäselväksi,
onko kukaan oikeasti tutkinut linkkiä nimenomaan somen ja lasten
puhumattomuuden välillä. Selvästihän jossain on menty pieleen jos lasten
puheenkehityksen viivästymät ovat räjähtämällä yleistyneet ja varmasti
muuttunut mediankäyttö on tässä osallisena. Mutta onko olemassa muita syitä ja
miksi asia kärjistyy juuri nyt – tästä ei ainakaan itselleni tullut ihan heti
selvyyttä.
Mutta toki näitä tilanteita tulee arjessa vastaan.
Katsoin itse vierestä, kuinka yksivuotiaani haki vuoron perään huomiota
kolmelta aikuiselta ja yhdeltä kymmenvuotiaalta, eikä saanut sitä keneltäkään –
kaikki neljä tuijottivat puhelimiensa ruutuihin. Ja sydämeni särkyi ihan
pikkuisen.
Kun jäin hoitovapaalle,
tein sellaisen pelimiehen liikkeen, että jätin ottamatta vastaan firman
tarjoaman älypuhelimen ja sinnittelen vanhalla peruspalikallani. Niinpä minulla
ei ole nettiä kännykässä.
Tätä on muuten tänä päivänä yhtä vaikea ihmisten
ymmärtää kuin aikanaan oli sitä, että minulla ei ollut kännykkää vaikka about
kaikilla muilla oli. Tulin myöhässä sen asian kanssa ja älypuhelimien kanssa
ajattelin hypätä niin myöhäiseen junaan kuin mahdollista. Pätee meinaan sama
teoria kuin autoa hankkiessa: jos et omista sellaista, pärjäät mainiosti ilman,
mutta kun kerran hankit, there is no going back.
Mutta eihän se netitön kännykkä todellakaan sitä
tarkoita, että itse olisin kaiken aikaa vuorovaikutuksessa lapseni kanssa. Ja
rehellisesti, en ihan näe, että tarvitsee ollakaan.
Koen, että lapsi ei mene
rikki siitä, että äiti välillä keskittyy puhumaan puhelimessa, täyttämään
tiskikonetta tai katsomaan televisiota ja ehdottaa mukulalle, että tutkipa vaikka
duploja sen aikaa. Sitä kutsutaan ammattilaispiireissä arjeksi.
Erityisen ärsytyksen sai nousemaan artikkelin
kauhistelu siitä, miten leikkipuistossa näkee kännykkäänsä tuijottavia
vanhempia ja kuinka niin moni vanhempi työntää rattaita puhelin toisessa kädessä.
Anteeksi nyt, mutta mitä sitten?
Henk. koht. olen käyttänyt
puhelinta juuri noissa tilanteissa, koska silloin lapsi kaipaa huomiotani
kaikkein vähiten. Rattaissa istuessa mukulalla on riittävästi katseltavaa
muutenkin. Keinuessaan hän ei piittaa pätkääkään, vuorovaikutetaanko hänen
kanssaan. Nämä hetket ovat niitä, jolloin lähetän tekstiviestin lapsenvahdille,
kirjoitan kännykän muistilistaan ostoslistan tai yritän soittaa aikaa
neuvolasta. Ja vieläpä kieltäydyn ottamasta asiasta morkkista.
Jos vanhempien ja lasten välinen vuorovaikutus on
niin vähäistä, että se vaikuttaa jo lapsen puheen kehitykseen, jotakin on totta
kai tehtävä. Vanhempiakin on varmasti tässä asiassa hyvä herätellä.
Mutta jos
tämä johtaa siihen, että leikkipuistossa kännyköitä käyttävät vanhemmat
leimataan ihmisiksi, jotka toiminnallaan aiheuttavat lapselleen
puheenkehitykseen viivästymää, niin johan pomppasi. Jotenkin tuntuu, että
syy-seuraussuhde on diagnosoitu vähän heppoisin perustein.
Toisaalta, ehkäpä se koira vain älähtää johon kalikka kalahtaa - koneen äärellähän tämäkin teksti syntyi. Joten nyt nostan kiltisti nassuni tietokoneen ruudusta
ja menen vuorovaikuttamaan lapseni kanssa.
