perjantai 9. kesäkuuta 2017

Vielä kerran ja tunteella, case Sumari

Oma blogikirjoitukseni Sumarin aikaansaamasta showsta ja siitä seurannut some-keskustelu avasivat lopulta meikäläisen silmät sille, miksi Sumarin kommentit saivat niin paljon sympatiaa.

Aika moni oli sitä mieltä, että kirjoitus sinänsä oli kärkevä ja vähän asiatonkin, mutta asia on tärkeä. Lapsille pitää laittaa rajat, opettaa tapoja ja pyrkiä siihen, että he käyttäytyvät ravintolassa hyvin.

Kyllä, kyllä ja kyllä. Olen itsekin näistä täysin samaa mieltä.

Ja silti olen edelleen sitä mieltä, että Sumarin kolumni oli asiaton ja hänen käytöksensä tökeröä.

Joten ruoditaanpa tässä nyt vielä kasa kommentteja, joista osa ei mielestäni liittynyt edelliseen blogikirjoitukseeni, mutta joita alkoi hyppiä kuin sieniä sateella.

Aikuiset ovat vastuussa kersoistaan
Totta kai ovat. Ja nimenomaan vanhempien pitää siellä buffet-pöydässä tehdä ne sen hetken päätökset. Siksi en hyväksy sitä, että ohi kävelevä keski-ikäinen ihminen dumaa perheen, joka yrittämällä yrittää saada neljävuotiaansa rauhoittumaan. Erityisesti kun se ohikävelijä ei, toistan vielä, voi viiden minuutin perusteella tietää perheen päätöksenteosta mitään.

Keski- ja Etelä-Euroopassakin näkee ravintoloissa lapsia ja he käyttäytyvät aina hienosti.
Lasten on helpompi täyttää hyvän ravintolakäyttäytymisen kriteerit esimerkiksi Italiassa kuin Suomessa. Olettekos koskaan kuunnelleet esimerkiksi italialaisperhettä ravintolassa? Siinä on aika paljon enemmän meteliä ja huitomista kuin suomalaisessa pöydässä ja lasten äänet ja liike sulautuvat siihen massaan helpommin.

Viimeksi pari kuukautta sitten olin nauttimassa yhdeksän ruokalajin sunnuntailounaan Italiassa. Viereisessä pöydässä istui koko suku päivällisellä ja lapsen käytös ei olennaisesti poikennut useimpien suomalaislasten käytöksestä. Koko perhe piti isoa ja hyväntuulista mekkalaa ja kolme sukupolvea vuorotteli myös välillä oven ulkopuolella vahtimassa, kun lapset kävivät purkamassa energiaa ulkona sijaitsevalla leikkipaikalla. Ipanaattori piti oman metelinsä, mutta kukaan ei korvaansa lotkauttanut. Jos nyt sumarilaisittain vedetään yksittäisestä casesta johtopäätöksiä, sanoisin, että tällaisessa ravintolakulttuurissa isoin osa suomalaislapsista sulautuisi porukkaan ihan iisisti.

Sitten on se toinen asia, jonka sanomisesta minut varmaan ristinnaulitaan, mutta sanonpa kuitenkin. Esimerkiksi Ranskassa lasten fyysistä kurittamista ei ole kriminalisoitu eikä se ole kulttuurisesti mitenkään ei-hyväksyttävää. Kun näkee, miten kahdeksanvuotiasta lyödään päähän julkisella paikalla, niin meikäläisen tapainen nössövanhempi kyllä ajattelee, että ennemmin kärsin lapsen vempuilun, kuin kasvatan tuolla keinolla hiljaa istujan.

Eikö lapsille nykyään sitten saa opettaa käytöstapoja ollenkaan, kun se on heti jonkun mielestä kauheaa?
Totta kai saa ja pitää opettaa käytöstapoja. Siitä tuskin kukaan on eri mieltä. Mutta let’s face it, lasten kanssa ei aina mene putkeen, vaikka olisit opettanut mitä. Ja sitten on asia nimeltä lasten persoonallisuus, joka tekee hommasta kimurantimpaa. Jokainen vilkkaan vilpertin vanhempi tietää sen tuskan, kun naapurin kersa istuu tyytyväisenä ruokapöydässä ja oma kiskoo huutoraivokohtausta lattialla.

Se ei tarkoita, etteikö vilkkailta lapsilta pitäisi vaatia hyvää käytöstä ja heillekin opettaa tapoja. Mutta se on hirvittävän paljon työläämpää kuin rauhallisten lasten kanssa ja rauhallisempiin lapsiin tottuneiden kasvoilta saa aika usein lukea silkkaa kauhua. Eniten sympatiaa näitä tilanteita kohtaan löytyy tavallisesti niissä perheissä, joihin on siunaantunut sekä rauhallinen lapsi että vauhtipallo.

Jos lapsi on kasvatettu hyvin, hän käyttäytyy hyvin myös ravintolassa. Kyllä sen näkee ihan hetkessä, onko lapselle opetettu käytöstapoja vai ei.
Väärin. Lapsilla on hyvät ja huonot päivänsä. Voit käydä yhdeksän kertaa menestyksekkäästi ravintolassa ja kymmenes kerta äkkiä osuu päivälle, jolloin lapsukainen saa täyden melt downin ja pääset kantamaan ulos sekä lapsen ettäsyöttötuolin. Ja jos mukula on sinne tänne pomppiva vauhtipallo, on kotona saatettu tehdä kasvatustyötä kymmenkertainen määrä verrattuna perheeseen, jossa muksu istuu tyytyväisenä tattina syöttötuolissa. Nallekarkit eivät mene tasan näissä panos-tuotossuhteissa, koska – uutispommi – perheet ja lapset ovat erilaisia.

On hyvä että asiasta nostetaan keskustelua. Tämä oli vähän raju kannanotto, mutta ajatus on tärkeä.
Samalla logiikalla voi sanoa, että rasistinen vihapuhe on kannanotto tärkeän asian eli maahanmuutosta keskustelun puolesta. On ihan yhtä vähän ok hyökätä lapsiperheitä vastaan niin ilkeästi kuin Sumari teki, kuin on jyrätä rotumielipiteillä ja sitten selitellä, että tärkeää asiaahan minä tässä vaan.

Mutta kun ihan oikeasti on olemassa niitä aikuisia, jotka antavat lapsille liikaa valtaa ja liikaa päätäntävaltaa.
Niin on. Ja kun asiaan ottavat kantaa kasvatuksen asiantuntijat kuten Jari Sinkkonen, jotka kiihkottomasti esittävät näkemyksiään, kuuntelen niitä mielelläni. Siinä vaiheessa, kun asiasta lähtee hyvin ilkeään sävyyn kirjoittamaan ihminen, jota vain häiritsee se, miten lapsiperhe kommunikoi keskenään ruokapöydässä ravintolassa, en ole kovinkaan avoin asialle.

Suomalainen kulttuuri lasten ravintoloissa käynnille on surkea
Ehkä joissain asioissa onkin. Sen takia tarvitaan Lapsiperheet safkaa-tyyppisiä tapahtumia. Niiden tarkoitus on harjoitella ravintolassa käyntiä ei-tuomitsevassa ympäristössä. Että miten meni noin niin kuin omasta mielestä, Hanna Sumari?

Nykyvanhemmat ovat yliherkkiä ja loukkaantuvat jokaisesta arvostelusta.
Nykyvanhemmat uskaltavat avata suunsa ja olla nielemättä ihan kaikkea tuubaa, mitä julkisuudessa heistä kirjoitetaan. Kaikkihan on vanhempien vika, kun sille tielle lähdetään.

Koko kylän pitäisi kasvattaa lapsia.
Jos näin halutaan tehdä, myös ravintolassa voisi koko kylä kasvattaa kannustuksen kautta. Edelleen, vastuu on vanhemmilla. Mutta omalla kohdalla niillä kerroilla, jolloin naapuripöydästä on hymyilty tai vilkutettu lapsille, kun on sanottu jotain mukavaa ohi mennessä ja tarjoilija on huomioinut lapsen siinä kuin aikuisetkin, ruokailu on yleensä sujunut paremmin.

I rest my case. On se hyvä, että on näitä hannasumareita. Riittää blogistilla purtavaa.