Case Herra Heinämäki.
Totta kai sen kerran, kun itse poistun maasta kahdeksi yöksi, Suomessa
onnistutaan kehittämään lastenohjelmia ruotiva somekohu.
Kohu lyhyesti. Pikku
Kakkosessa esiintyneessä Herra Heinämäki-lastenohjelmassa on sivuroolissa hahmo
nimeltään intiaanipäällikkö Punanata. Hahmo on puettu intiaanivaatteisiin eikä
hän puhu jaksoissa juuri mitään, sanoo silloin tällöin UGH.
Saamelaisvähemmistöön
kuuluva henkilö twiittasi aiheesta pari viikko sitten ja ehdotti, että tämän
tapaisten kuvastojen näyttämistä lapsille voisi harkita uudelleen. Erinäisten
käänteiden jälkeen Ylellä päätettiin siirtää Herra Heinämäki Ylen Elävään
arkistoon.
Totta kai tästä syntyi
valtaisa poru: miksi nyt mennään loukkaantumaan, meidänkin lapsuudessa
katseltiin smurffeja ja hyviä meistäkin tuli ja eikö maailmassa olisi
tärkeämpiäkin asioita.
Myönnän suosiolla,
että en ole katsonut Herra Heinämäkeä enkä siis osaa sanoa, olisinko itse
reagoinut ohjelmassa esiintyvään intiaanihahmoon jotenkin, todennäköisesti en. Olen
myös samaa mieltä siitä, että tätä nykyä sosiaalisessa mediassa saadaan iso
show aikaiseksi monen näköisestä asiasta, jotka kaikki eivät ehkä ole sen
väärttejä.
Mutta tässä asiassa
olen sataprosenttisesti Ylen päätöksen takana. Miksi?
Siksi, että Yle teki
tässä tilanteessa juuri sitä, mistä sille maksetaan.
En tiedä onko tämä
yleinen näkemys, mutta itselleni Pikku Kakkonen on symboli turvalliselle lastenohjelmalle.
On ihana laittaa telkka päälle ja tietää, että kokonainen valtiollinen koneisto
on taustalla tarkkailemassa, että ohjelma on sopivaa katsottavaa alle
kouluikäisille.
Ja jos lastenohjelmassa
on hahmo, joka vahvistaa vähemmistöihin liittyviä stereotypioita, silloin se on
tuon samaisen koneiston tehtävä harkita, olisiko ohjelma aika siirtyä
arkistoon.
Case Heinämäki
synnytti keskustelua niin kulttuurisesta omimisesta kuin Ylen päätöksenteon
perusteista. Kuitenkin itselleni vahvin vakuutus siitä, että tämä meni juuri
niin kuin pitikin, oli ohjelmapäällikkö Sami Koiviston twitter-julkaisu, jossa
hän kiteytti päätöksen perusteet yksinkertaisesti: hahmo ei ollut enää oikein
tätä päivää. Ei ole enää nykyaikaa, että vähemmistöjen edustajat esitetään
stereotyyppisesti ja hassunhauskoina. Se, että jotain lastenohjelman hahmoa ei
ole tarkoitettu loukkaavaksi, ei tarkoita, että se olisi ok.
Herra Heinämäki
siirtyi Ylen Elävään arkistoon, josta sitä voi edelleen katsoa jokainen, joka
haluaa. Ylen pointtihan ei ole siinä, että he karsivat, kuka katsoo mitäkin
lastenohjelmaa. Kanavatarjontaa on nykyään aika paljon muutenkin.
Tässä tapauksessa
Ylellä oltiin tarkkana sen kanssa, mitä lapsille näytetään kello viiden
iltapäivälähetyksessä. Ja niin sen pitää ollakin. Toistan, se on se, mistä
Ylelle maksetaan.
Ja mitä tulee siihen,
että maailmassa on tärkeämpiäkin asioita, niin itse asiassa ei ole. Minä en näe
kovin montaa tärkeämpää asiaa maailmassa kuin sen, että lapset oppivat
kunnioittamaan erilaisia vähemmistöjä. Se tarkoittaa arjen tekoja, kuten sitä,
ettei lastenohjelmissa nähdä punanaamaista ja puhumatonta sulkapäähahmoa.
Eli kiitos, Yle. Annan
lapseni jatkossakin katsoa Pikku Kakkosta. Pysytään kanavalla.
