Pari viikkoa sitten vietettiin äitienpäivän aattoa
ja lapsettomien lauantaita. Sosiaalisessa mediassa heräsi pientä keskustelua
siitä, onko päivä ennen kaikkea omistettu tahattomasta lapsettomuudesta
kärsiville vai yleisemminkin lapsettomille.
Lapsettomuudesta puhuttaessa tunnutaan menevän kovin
helposti äärimmäisyyksiin. On niitä lapsettomia, jotka kulkevat läpi koko
hedelmöityshoitojen kirjon ja aktiivisesti surevat lapsettomuutta. Sitten on
elämäntilanteen vuoksi lapsettomia ja vapaaehtoisesti lapsettomia. Ja
epäilemättä kaikenlaista siltä väliltä.
Ja välillä tuntuu, että tästä porukasta ei tiedetä
yhtään mitään.
Samalla kun
markkinavoimat lokeroivat ihmiset sujuvasti perhekoon ja ikäjakauman mukaan,
välillä tuntuu, että lapsettomuus on edelleen kummallinen tabu.
Olen itse aikanaan lueskellut vapaaehtoisesti
lapsettomien sivuja ja keskusteluja ja tunnistanut itseni. Koska omalla
kohdallani lapsen saantia ei edeltänyt riuduttava ja kaikennielevä tarve
lisääntyä, myös jääminen vapaaehtoisesti lapsettomaksi olisi voinut olla
korteissa. Ja eihän niitä lapsia päättämällä synny. Minulla ja miehellä kävi
luontoäidin arpajaisissa tuuri, täysin ilman omaa ansiotamme.
Viihdyn hyvin nykyisessä elämäntilanteessani ja
lapsi on totta kai rakas. Silti, oltuani kohta kaksi vuotta äiti, olen edelleen
sitä mieltä, että lapsetonkin elämä olisi ihan hyvää elämää.
Joskus sitä huomaa ajattelevansa, millaista se oma
elämä olisi ollut, jos lasta ei olisi tullut. Erilaista, toki. Saisin katsella
jääkiekon MM-kisoja rauhassa ja jos olisin ottanut välivuoden työelämästä,
siihen olisi ehkä kuulunut enemmän matkustelua ja vähemmän pyykinpesua. Toisaalta,
moni iso asia olisi sitten myös jäänyt toteutumatta.
Elämä kuitenkaan harvemmin junnaa tyhjiössä; jos ei
olisi tullut lasta, sitten olisi tullut muita hyviä asioita. Uskon, että sekin
olisi ollut ihan jees. Ei samanlaista, ei ehkä verrattavaa. Mutta hyvää elämää
silti.
Ehkä olen elänyt pää pensaassa, mutta haluaisin
vähän enemmän kuulla ja lukea niitä tarinoita, joissa kertojina ovat
onnellisesti vapaaehtoisesti lapsettomat. Sitä samastumispintaa on nimittäin
minun makuuni aika vähänlaisesti. Vaihtoehtoja pallottelevana parikymppisenä
olisi ollut joskus mukava lukea niistä lapsettomista, jotka eivät ole
lapsettomuuden kanssa kipuilevia poliitikkoja eivätkä uraohjuksia, vaan
tavallisia ihmisiä, jotka eivät määrity sen kautta, onko heillä lapsia vai ei.
Kippis siis sinulle, lapseton. Olet saattanut valita
osasi tai päätyä siihen valitsematta. Mutta älä anna kenenkään ulkopuolisen
sanella sinulle, onko se hyvä osa vai ei.
