maanantai 6. kesäkuuta 2016

Elämäni kastemadon kanssa

Lukion biologian tunnilla kerrottiin eläinkokeesta, jossa eri elukoita oli laitettu T-kirjaimen muotoiseen tunneliin. Edettyään pätkän matkaa testattavan piti kääntyä siis joko oikealle tai vasemmalle. Oikealla odotti jokin palkinto ja mukava asia, vasemmalla sähköshokki.
Ihminen oppi kerrasta, että kannatti kääntyä oikealle. Koiralla meni useampi yritys ja erehdys, mutta ei montaa. Surkeimman tuloksen sai kastemato; se tarvitse noin 200 toistoa oppiakseen, kumpaan suuntaan kannatti kääntyä. Kastemato ei siis oppinut, vaikka samaa asiaa toistettiin yli sata kertaa.
Jotenkin tuntuu, että nykyään elän kastemadon kanssa.
Uskoin aiemmin aika vakaasti siihen, että kun taaperon kanssa vaan aina tekee samalla tavalla, lapsi oppii. Oppii, että jotakin ei saa tehdä. Oppii, että tuosta asiasta tulee huutoa ja kiukkuamista. Oppii, mitä sana ”ei” tarkoittaa.
Kun kersalla on ikää vuosi ja kymmenen kuukautta, olen valmis myöntämään tappioni. Lapseni on vissiin kehitystasollaan jossain ameeban ja kastemadon välimaastossa, luulisin. Se ei vaan opi.
Hyvä esimerkki on ruokapöydässä käyttäytyminen. Itse vihaan ruoan haaskaamista ja kaikenlaista ruoan kanssa pelleilyä ja olen kohtalaisen hiilenä, kun kersa parhaana päivänä nakkelee lattialle kaiken, minkä käsiinsä saa: ruoan, ruokailuvälineet, astiat. Muovilautaset ovat aika kova juttu.
Olen kieltänyt. Olen sanonut napakasti. Olen huutanut. Olen jättänyt tavarat nostamatta ja antamatta takaisin. Olen nostanut pois pöydästä. Olen ollut johdonmukainen ja tehnyt samat asiat samalla tavalla viikosta toiseen. Mikään ei toimi. Se on joko psykopaatti joka ei usko tai kastemato, joka ei muista. En tiedä, kumpi harmittaa enemmän.
Ruokapöytäpelleilyä ei varsinaisesti auta se, että mukula ei ole pääsääntöisesti pätkääkään kiinnostunut ruuasta. Jos lapsen karkottaa pöydästä joka kerran kun hän käyttäytyy huonosti, hän häipyy onnellisena muihin hommiin: kiva, tuo olikin tylsä leikki, ei kiinnostanut. Jos haluan tappaa lapseni nälkään, tämä on hyvä keino tehdä se.
Näissä tilanteissa aina välillä vähän, hmm, harmittaa, kun saa pari vihjausta siihen suuntaan, että kyllähän se oppii ihan kaiken, minkä sille opetat ja pitää vaan kieltää napakasti. Geez, thanks. Sitähän en ollutkaan kokeillut.
Mutta kaksi vuotta lähestyy ja ehkäpä kastemadon toistomäärä alkaa lähestyä loppuaan. Tulee jo hetkiä, jolloin se syö. Tulee hetkiä, jolloin se osaa olla vieraskorea. Tulee hetkiä, jolloin se kokoaa ylijääneet kurkunpalat nätisti lautaselle aterian päätteeksi.
Loppuyhteenveto: jos alle kolmevuotias käyttäytyy ruokapöydässä huonosti, se ei tarkoita, etteikö olisi yritetty opettaa tavoille. Lupaan ja vannon, että pidän tämän jatkossa mielessä.
Näköjään kaikki, mihin joskus lasten kanssa uskoi, ampuu oman lapsen kohdalla perseeseen.