Ruutuaika, tuo
2010-luvun perisynti. Jos aikuinen erehtyy vastaamaan piippaavaan puhelimeen,
korppi tulee ja vie lapsen. Jos lapsi katsoo ruutua liikaa päivän aikana,
hänestä tulee nukkumaton ja puhumaton hirviö. Pahinta on, jos kersa katsoo
ruutua jopa – gasp – kaksi tuntia päivässä.
Taas kerran mietin,
että mikähän tässä on mennyt vikaan, kun en ollut ihan niin kauhuissani tuosta
määrästä.
Kuten hiljattain
valittelin, meillä kersa on lievästi sanoen mallia iltavirkku. Vaikka
aamulla herätys on puoli kahdeksan tai kahdeksan maissa, nukkumaanmeno voi
helposti olla vasta puoliltaöin. Päivän pituus on siis meillä noin 16 tuntia.
Tuosta kuudestatoista
tunnista voidaan laskea, että lapsi nukkuu päiväunia 1,5 tuntia, lisätään tähän
puoli tuntia nukuttamista ja herättelyä. Ruokailut nielevät maksimissaan 2
tuntia päivästä, yleensä vähän vähemmän. Jos keli on kohtuullinen, yritämme
ulkoilla noin kolme tuntia päivässä.
Eli valveillaoloaika
16 tuntia, siitä pois päiväuni-, ruokailu- ja ulkoiluajat, jäljelle jää
yhdeksän tuntia.
Yhdeksän tuntia
sisätiloissa vilkkaan kersan kanssa.
Ja sanon suoraan,
että se vanhempi, joka jaksaa yhdeksän tuntia taaperon kanssa seitsemän päivää
viikossa ilman ruututaukoja, on aika fakiiri.
Koska blogia ei voi
kommentoida, ammutaan seuraavaksi alas ne kaksi halvinta syytöstä, joita tässä
kohtaa voisi heittää.
”No siksihän se
sitten valvoo, kun se katsoo ihan liikaa ruutua!”
Ei valvo.
Vauva-aikana se meni nukkumaan vielä myöhemmin, eikä ruutuja katsottu silloin
lainkaan. Ruutulakkoakin on kokeiltu, ei muuten vaikuttanut mitenkään.
”Sun pitää laittaa
lapsi päiväkotiin, jos et kerran jaksa touhuta muksun kanssa vaan istutat sitä
ruudun edessä.”
En istuta. Tauotan
hänen päiväänsä, jolloin jaksamme molemmat paremmin. Suosittelen samaa
muillekin.
Ja sitten se
varsinainen uutispommi, joka lopullisesti saa minut kuulostamaan paskalta
vanhemmalta: Myös kersa tuntuu välillä kaipaavan taukoa. Aamulla herättyään hän
kiipeää tokkuraisena sohvalle ja haluaa katsoa ”ihan vähän dinojunaa”. Pukemisen
meillä hoitavat äiti ja Late Lammas. Kun leikit eivät suju, hän alkaa itse
pyytää ohjelmaa ja saattaa vartin telkkaripätkän jälkeen taas jaksaa keskittyä
ihan eri tavalla. Hän kommentoi katsomaansa vanhemmille ja juttelemme, mitä
ohjelmassa tapahtuu.
Ei, minä en pidä
ruutuaikaa pahana. Sitä ei saa olla liikaa, mukulaa ei saa työntää jatkuvasti ruudun
eteen saadakseen hänet pois tieltä ja aikuisen tehtävä on valvoa, mitä sieltä
ruudusta oikein katsotaan.
Mutta sillä, onko ruutuaikaa vartti siellä täällä
enemmän vai vähemmän, ei minun maailmassani ole ratkaisevaa merkitystä.
Jos
lapsen kanssa tehdään tarpeeksi myös kaikkea muuta, ruudun ei tarvitse olla
peikko. Se voi olla vain osa arkea.
