torstai 21. maaliskuuta 2019

Saisinko takaisin sen arjen, josta valitin


Kuluneen talven olen lähinnä valittanut. Valittanut siitä, että aamuisin on kiire päiväkotiin ja iltapäivällä kiire hakemaan lasta päiväkodista. Valittanut siitä, että koti on täynnä kuraisia saappaita ja märkiä haalareita, jotka eivät kuivu yön aikana ja kuravaatteita, jotka mies vahingossa raahaa kotiin päiväkodista. Valittanut, kun lattia on täynnä leluja ja kaikilla muilla ne lapset vain istuvat ja kokoavat palapelejä, kun meidän pätkä ryntäilee tuulispäänä ympäri asuntoa.

Nyt se ei ryntäile.

Nyt meillä ei ole kuravaatteita likaisena eikä kenkiä kuivumassa, koska lapsi ei pääse ulos. Meillä ei ole myöskään leluja lattialla, koska se ei pysty leikkimään. Eikä pyykkiä ole paljoa, koska se ei käytä kovin montaa vaatekappaletta.

Nyt minulla on se lapsi, joka istuu nätisti sohvalla ja antaa äidin siivota rauhassa, kuten äiti on puoli vuotta valittanut haluavansa tehdä. Lapsi, jota ei viedä päiväkotiin.

Meillä on myös lapsi, joka tietää, miltä luun murtumisesta aiheutuva tuska tuntuu. Lapsi, joka on ollut lähes tiedoton kivusta. Lapsi, jonka jalassa oleva kipsi yltää varpaiden tyvestä puoleen reiteen. Lapsi, joka katsoo äitiä kostein silmin ja kysyy ”Enkö minä pääse enää koskaan ulos?”.

Meillä on myös äiti, joka tietää, miltä tuntuu joutua lievään shokkiin, kun ei kestä katsoa lapsen kipua. Äiti, joka yrittää järjestää elämää, johon äkkiä kuuluu ortopedin tapaamisia, vakuutusyhtiön kanssa operointia, röntgen-kuvauksia ja lääkkeitä ja kiihkeä odotus, että kunpa kaikki menisi hyvin ja kunpa tämä kuusi viikkoa menisi nopeasti.

En edes aio huijata itseäni väittämällä, että kun tästä selvitään, en enää valita mistään. Aivan varmasti valitan. Valitan jo nyt, kun kotona tuntuu kaikki kaatuvan päälle.

Mutta haluaisin silti takaisin sen arjen, josta valitin.